Näyttelypäiväkirja 2007

Purkujätteestä sahatut kiilapuut

24.1. Ensimmäinen taulupohja

Tein ensimmäiselle maalauspohjalle kehikon. Aloitan teoksesta ”maa”. Oletan, että kankaan rypyttäminen vaaka- tai pystysuorassa on helpointa. Siksi aloitan siitä. Kiilapuut ovat äidin kotitalon remonttijätettä, vuorilautojen listoja. Neliön kooksi tuli 47 cm kantti kertaa kantti. Koko neljän osan muodostaman teoksen sivumitaksi tulee siis vajaa metri. Porasin reiät ja ruuvasin listat toisiinsa kiinni; kahden sivun kaksilla ruuveilla. Kiinnityksen kestää rypytetynkin kankaan aiheuttaman väännön. En aio höylätä kiilapuita. Mielestäni ne kuvaavat lähemmin maata, kun niissä on raakalaudan pinta. Sitä paitsi pinta ei näy, kangas peittää sen.

Vaari oli naputellut listat sodan jälkeen vahvoilla sepänkäsillään. Minun isäni taas remontoi talon 2000-luvulla. Remontin jälkeen sahasimme ylijääneitä listoja jiiriin toissakesänä. Piha oli vielä sahanpurussa. Muurahaiset kävelivät polullaan talon kuistin editse välittämättä taiteilijanhaaveistani. Luulen, että minun isäni oli harvoja ihmisiä, jotka oikeasti ymmärsivät minua.

Muinaisissa mytologioissa maa oli äiti, suomen kielessä taas on isänmaa. Tuleekohan se germaanisista kielistä? Venäjällähän puhutaan äiti-maasta. Vaari oli puolustanut isänmaata ja palasi sodasta hengissä. Varmasti henkisesti melkein loppuun palaneena, mutta silti rakensi perheelleen talon Myllykosken Metsäkulmalle ja kävi yhtiössä töissä sepänapulaisena niin kuin mitään välissä ei olisi tapahtunutkaan. Elämä jatkui. Pojat, minun enoni siis, menivät aikanaan myös tehtaalle töihin, samoin äitini. Koko viisikymmenluvun vaari ja mummo haaveilivat muutosta Australiaan. Minun äidilläni ja enoilla oli kaverit, leikkipaikat eivätkä siksi olisi halunneet muuttaa mihinkään. Ovenraosta Aimo ja Martti tiirailivat sodasta salaa tuoduilla venäläisillä kiikareilla kunnes ne myytiin mustaan pörssiin. Varmaan voita tai sokeria varten. Australiaan muuttaminen jäi puheiksi.

Talo on vielä paikallaan ja minun vanhempani asuvat nyt siellä. Asuivathan he silloinkin, kun olivat menneet naimisiin, tosin vintin huoneessa. Isosiskoni syntyi vielä Myllykoskella, mutta minä puolentoista vuoden päästä Kouvolassa. Meillä oli oma talo, äidillä uusi työpaikka ja isä porasi kaivoja, sittemmin opiskeli konetekniikkaa ja meni Nesteelle Porvooseen töihin. Perhe muutti myöhemmin perässä. Porvoossa isä oli tutustunut Olliin, joka oli taiteilija ja tarvitsi apua maatöissä, kun hän oli hankkinut Karhukorvesta vanhan tilan. Tuleekohan isän käytännön ymmärrys taiteeseen ja tekemiseen Ollin kanssa työskentelystä? Tosin Eero on maatalon vanhin poika ja teki kaikkia maatalon töitä. Lihasvoimien ja kädentaitojen lisäksi isä on älykäs ja herkkä mies.

Isä kunnioittaa luontoa, siksi tuntuu hienolta, että voin käyttää teoksiini purkujätettä. Säästyy puuta! Osan listoista Eero ehti polttaa, mutta niitä oli käyriä ja kaikenlaisia. Jäljelle jääneistäkin oli vaikea löytää sopivia kiilapuiksi. Yhteen neljästä teoksesta niitä onneksi nyt riittää! Loput täytyy tilata puusepänliikkeestä Torniosta. Mieluummin käyttäisin materiaalia kotiseudultani. Tästä ensimmäisestä taitaa tulla rakkain teos. Ei kerrota sitä muille.

8.2. Työhön käsiksi

Vihdoin pääsin maalaamaan! Aivan kuin jokin olisi minua estänyt aiemmin ryhtymästä töihin. Pohjustettu kangas oli niin kaunis. Laskoksiin taittuivat varjot päivän kulun mukaan. Aloin maalata päivänvalolla. Varjo lankeaa laskoksiin oikealle. Näin puunrungot. Ne katosivat välillä kun jatkoin maalaamista. Olin hätääntynyt; ehkä pilasin kaiken. Marjon näyttelyssä näin hänen työnsä, joissa hän oli pessyt maalia niin, että ensimmäisestä maalauskerrasta jäi ehkä vain aavistus. Aion käyttää samaa tekniikkaa. Hävitän etualan ja taka-alan puut, niin että katsoja on todella metsikössä. Kylmän punaisen välistä hehkuu lämmin väri. Se on elämänvoima, joka virtaa kaikissa eliöissä. Yläosasta maali voi olla pesty haaleimmaksi. Ehkä sittenkin haluan jäljitellä todellisuutta.

Timo huomautti eilen, etten tee mitään kuvataidetta. En piirrä enkä maalaa. Se on totta, niitä en ole tehnyt vähään aikaan, mutta nyt ryhdyin maalaamaan. Koulussa teemme erilaisia kuvia, erilaisilla välineillä. Kaikkiin ei liity kynä, paperi tai maalauskangas tai mikään muukaan alusta. Åströmin kartanoon ripustimme grafiikkakurssilaisten näyttelyn. Se on taiteilijan työtä!

12.2. Vastahakoinen päivä

Tulimme Helsingistä yöjunalla yhdessä. Olimme jutelleet kunnolla pitkästä aikaa muustakin kuin mitä kaupasta pitäisi ostaa. Oli lämmin olo. Liikkuminen paikasta toiseen muuttaa asioiden tavanomaisen järjestyksen. Odottamattomia asioita voi tapahtua. Tunne tai oikeastaan muisto on heikko linkki paikkoihin, joissa olemme olleet. Sellaisille paikoille, joissa käy usein tai asuu, tulee vähitellen sokeaksi. Junasta ulos tullessa oli taas kylmä. Niskaa pakotti ja käsien lihaksia jäyti. Oliko tämä sitä helsinkiläistä influenssaa, vai olinko vain nukkunut väärällä kyljellä koko yön?

Juuri kun kävelimme kotia kohti, Hilkka soitti Torniosta ja kertoi ettei tuntia ole. Yllättäen minulla oli vapaa päivä. Voisin käydä käsiksi töihin. Lounaan jälkeen hankin puuporanterän ja ruuveja. Ruuvien päät ovat muuttuneet kummallisiksi, mutta onneksi vanhanmallisia oli vielä laatikollinen. Ne riittänevät kaikkiin neljään teokseen. Poranterä oli loistava hankinta! Terä söi puuta ahnaasti, poraa ei edes tarvinnut painaa. Kuinkahan tämä terä eroaa niistä aiemmista. Tein kaksi kehikkoa. Toinen niistä tulee maan hiekka – ja nurmiosaan, toinen puiden lehvästöksi. Tilasin juuriharjat, jotka saavat esittää nurmea. Katsotaan, koska ne tulevat.

Siitä kehikosta, minkä jätin lehvistölle tuli epämuotoinen, kun yksi kiilapuista on aivan kupera. Luonnossa ei ole säännönmukaisia muotoja. Metsäkulman taloon oli käytetty kaikenlaista jätepuuainestakin. Nyt ne on kierrätetty uudelleen. Voin ajatella lehvästön työntävän kiilapuuta kaarevaksi ylöspäin. Puu kurottaa kohti aurinkoa, kohti valoa.

Lehvästö-osaan laskostin kankaan viuhkamaiseen muotoon. Kangas on kovin jäykkää laskostamiseen. Toisaalta se jää siihen muotoon mihin sen laskostaa. Pienetkään nyppylät kankaassa eivät suoristu. Se on todella hyvä italialainen kangas. Mietin miksi laskostan pohjakankaan. Mitä vastaan kun joku sitä kysyy? Alunperäinen idea, mikä oli siinä kuu-aurinkotyössä ja vielä Ramppikuume työssäkin oli osoittaa, että teos tai kuva on vain kankaalle maalattu kuva. Laskostaminen on vieraannuttamista ja samalla sen avulla pyrin esittämään erot elementeissä. Se on ei-esittävä, mutta samalla kertova ominaisuus.

Pidän ristiriitaisuuksista. Matkoille otan luettavaksi usein Liisa peilimaassa englanninkielellä. Se on loistava ja älykäs teos. Lewis Carroll olikin kai matemaatikko eikä kirjailija. Kuinka kielessä kaikki onkin päälaellaan jos aletaan ajatella sanontojen konkreettista merkitystä. Kaikki merkitys on kuitenkin sopimuksenvaraista. Mikä minun teoksissani on yleispätevällä tavalla sopimuksenvaraista? Rikon maalaustaiteen ”sopimusta” muuntamalla itse alustaa. Se ei ole mitään uutta. Esikuvathan löytyvät viime keväiseltä taidekurssilta. Sitä paitsi mitä muuta maalaaminen ylipäänsä on kuin (maalaus)alustan muokkaamista. Kuka on päättänyt, että se voi olla vain tasainen pinta ollakseen oikea maalaus.

Aloin miettimään erilaisia maa-aineksia näyttelyyn kokeiltavaksi. Altaisiin tai isoihin purkkeihin multaa, kiviä, hiekkaa. Tällaista Timo ehdotti. Näyttelyn idean kannalta hän on oikeassa; sellaista pitäisi olla, että pääsee kokeilemaan ja haistamaan. Reliefitaulut eivät tuoksu mullalle tai lehvästölle. – Johonkin on piirrettävä raja; minun näyttelyssäni idea on esitetty tällä tavalla. Mikä se tapa on ja missä kulkee se raja. Aika ja muut rajoittavat tekijät määräävät osittain mitä ja miten siellä näyttelyssä ideat esittäytyvät.

Tärkeintä kuitenkin on että se on minun näyttelyni. Muut saavat olla aivan mitä mieltä haluavat siitä, mitä siellä pitäisi olla. Haluan, että niistä teoksista aistii kielitieteilijän mielen. Lewis Carroll ei ole kuivakkaan ikävystyttävä. Teoria on kätketty johonkin hyvin syvälle. Pinnassa se tulee riemullisena leikkinä esiin. Tämä on päämääräni.

Käänsikö päivä selkänsä meille? Eikö se ennemmin antanut mahdollisuuden hengähtää, hieman miettiäkin ja ryhtyä toimeen siinä minkä kokee kaikkein tärkeimmäksi. Onnistuuko päivä vai ei, riippuu eniten miten astumme siihen; avoimin mielin vastaanottamaan kaikki. Lihassärky, väsymys ja kylmyys, – kaikki nämä pienet kiusantekijät estivät näkemästä mahdollisuutta päivässä, joka tuntui alkavan vastahakoisesti. Silti tein jotain uutta. Riemuitsen siitä!

20.2. Elämä on palapeli

Halusin kirjoittaa, että elämä on prosessi. En pidä ulkomaisista sanoista. Jos jotain asiaa ei voi kertoa suomalaisilla nimillä, niin silloin sitä ei ole ymmärtänyt syvällisesti. Ja kuitenkin tunnustan, että briljeeraan termeillä!

Odotan materiaaleja eli harjoja, jotta voisin jatkaa ”maata”: kehikko on valmis ja hiekan alusta on valmis. Työt ovat kuin palapeli, mutta tässä palapelissä ei ole kantta mistä voisi vähän väliä vilaista lopputulosta. Jotkin palat loksahtavat paikoilleen itsestään; toiset joutuu survomaan väkisin. Näkeekö sen lopputuloksesta? – Väkisin tehtyä. Haluan leikkiä ajatuksilla ja töillä; taiteen käsitteillä ja perustekniikoilla. Voiko näin tehdä osaamatta hyvin perustekniikoitakaan. Parodian tekijän täytyy olla taitava, paljon taitavampi kuin parhaat mestarit. Vai täytyykö? Mitä elämässä osaa täydellisesti? Silti täytyy vain elää; ei ole muuta vaihtoehtoa.

21.2. Suuri innostus

Harjat tulivat juuri kun olin lähdössä tapaamiseen Merihoviin. Kuittasin nopeasti paketin ja laitoin sen keittiön pöydälle odottamaan paluutani. Miten hitaasti voi aika kulkea! Kokousjärjestelyt eivät kiinnostaneet minua tippaakaan. Palattuani ryhdyin heti töihin. Vaivoin sain hillittyä itseni sahaamasta keskellä yötä pohjalevyä, kun vihdoin keksin, millä saan nurmen kohoamaan laitojen yli.

Kun sahasin harjoista suipot kärjet pois, mieleeni tuli jostain syystä Elma-täti, jota en pitkään aikaan ole ajatellut. Muistan äitini sanoneen, että jos Elma olisi tullut toisenlaisista oloista, olisi hän voinut tulla vaikka kirjailijaksi. Missähän niitä kirjoituksia on? Ajattelin, kuinka ylellistä elämää saan elää. Saan pohtia miten voi ilmaista itseään.

Outoa, että kuurausharjoista tuli mieleen juuri isotäti eikä vaikka mummo. Matot kuurattiin juuriharjoilla Kivijärvessä aina mummon kanssa. Me lapset saimme hyppiä kalliolle rullalle käärittyjen mattojen päällä kunnes ylimääräinen vesi oli valunut pois. Elman kanssa käytiin marjassa, tai maamittaustornilla. Tornilla Elma oli lähempänä Jumalaa. Niin varmaan metsässäkin. Rinnepellon kellari oli täynnä hilloja. Olikohan hillokellarilla ja Elman kummilasten suunnattomalla määrällä mitään yhteyttä toisiinsa? Kun vattupusikoissa oksat notkuivat marjoista, Elma päivitteli että onko tämä unta vai viinten hurmaa. Täti ei tainnut juoda juurikaan kokkelipiimää tai kotikaljaa voimakkaampia juomia.

Muistan voimakkaana mielikuvana Rinnepellon talon hajun. Tulikohan se olkipatjoista? Vai leivinuunista? Jostain ruuasta ehkä tai savusaunasta vaatteisiin tarttuneena ja tupaan kulkeutuneena. Eikä sellaisia aamiaisia saa enää mistään kuin Savossa. Aitasta sai kömpiä ihan mihin aikaan vain ja pöydässä oli taatusti täytekakku. Aamiaisella! Jos kuvittelen itseni Elma-tädin uuninpankolle, tulee kotoisa olo. Luen Aku Ankan taskukirjoja, joita vieressä on laatikollinen. Elma laittaa ruokaa tai häärii muuten keittiössä ja Arttu istuu kiikkustuolissa tarinoiden. Loputtomat kertomukset läheisten ja kaukaisempien sukulaisten elämistä surisevat taustalla. Pääsisipä nyt kuuntelemaan niitä, niin voisin painaa jutut mieleen! Muistiini on jäänyt jälki vain tunnelmasta.

Katselen Aapelin, isän isoisän eli Elman isän kuvaa. Tunnistaako siitä omia piirteitä? Toisin kuin yleensä vanhoissa kuvissa, ilme ei ole jähmettynyt. Aapeli virnistelee iloisesti kuvasta kuin sanoen, että älkää nyt viitsikö ottaa itseänne niin tosissaan. Aapeli oli kova kalamies, muistan kerrotun. Minulla on jossain verkon kutomiseen tarkoitettu puikkarikin, jonka Aapeli itse on veistänyt. Muuta en taida miehestä tietääkään. En edes tiedä, oliko isäni tavannut isoisäänsä koskaan! Inkeroisista ei menty usein Lapinlahdelle. Sota-ajan isä oli taas äitinsä kotitilalla Kangasniemellä. Myllykoskea ja Inkeroisia pommitettiin kovasti kuin myös kotikaupunkiani Kouvolaa. Puhuttiin, että Stalin käski säästää tehtaat, mutta siltoja ja risteysasemia ne kai tähtäsivätkin. Täytyy kysyä isältä ensi kerralla tavattaessa, millainen mies se Aapeli oikein oli.

Jo aikaisemmin kun mietin missä kiilapuuni olivat aikaisemmin olleet, tämä taide mitä teen pienenee silmissä. Toisaalta sen tekeminen helpottuu. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa ja siinä hyörinässä mitä ihmiset elämänsä aikana tekevät ja saavat aikaan. Eikä silläkään juuri ole merkitystä, mitä saa aikaan vaan sillä että siinä valokuvassa olisi iloinen virne! Hanna-tädin, sen Elman ja Einon sisaren ja amerikantädin, lempisanonta oli ”siin on siikoja, vaan näppeeppäs”.

23.2. Vaistonvarainen mieli

Katselen maalauksiani tuntikaupalla jos laskisi yhteen kaiken katseluun käytetyn ajan mukaan lukien jokaisen vilkaisunkin. Se ei ole ihailua vaan kriittinen katse. Sitten kun teen, teen nopeasti. Siinä varmasti on ongelman ydin. Sellaisen jäljen tavoittamiseen, mikä kuvastelee mielessäni, tarvitaan hidasta tekemistä. Toisaalta enkö tee hitaasti teoksiani, kun yhteen neliöönkin 40×40 cm menee monta päivää? Sen koostaminen vie enemmän aikaa kuin maalaaminen ja teoshan on pikemminkin kokoomateos! Mitä tuskastelen?

Etsin ”ilmalle” sopivaa runoa. Haluaisin jotain venäläistä klassikkoa, Anna Ahmatovaa… mutta sellaisen runon, jonka olisin itse kääntänyt. Niitä ei ole montaa. Gumilevilta, Annan mieheltä olin suomentanut jotain. Kaivoin käännökset esiin: runot tuntuvat kovin etäisiltä. Aiheet liittyvät johonkin toiseen symbolien maailmaan. Näyttelyn teoksissa on oma symboliikkansa. Ehkä arvoitukselliset runot sikäli liittyisivät näyttelyyn. Hylkään ne, – ne ovat toiselta vuosisadalta, kirjaimellisesti!

Luin omia runoja! Tai oikeastaan silmäilin, niitä on vaikea selailla punastelematta häpeästä. Etenkään jos lukee niitä, jotka on vielä kirjoitettu kirjoituskoneella. Ei välineessä ole vikaa, vaan sisällössä. Tämä on selvä A.A.:n tyylin plagio:

Junan pillin vihellys ja lukon kielen loksahdus
Ne ovat minun ääniäni, kauan sitten unohtuneet
Laskeutuessani alas portaita, nostan kauluksen
Ja kosketan poskellani hellästi sen karheutta.

Eikä se ole edes hyvä plagiaatio! Missä minä olisin kuunnellut junan pillin vihellyksiä lähtemisen merkiksi? Kouvolassa meille kantautuivat ratapihan äänet, mutta siellä pienenä poikana nukuin omassa sängyssä, niin kuin ainiaaksi olisin jäänyt synnyinkotiini ja kaupunkiin! Tässä on oikea Ahmatova, minun kääntämänäni:

(—)
Rintaa ei purista kivun aavistus,
Jos haluat, katso silmiin.
Ei vain hetki ennen auringonlaskua ja
Merituuli, vaan sana ”mene” on minulle rakas.

”Maailma on tuskin vain sanoja, jotka tunnen siitä”, – näin kirjoitin suunnilleen sen ikäisenä kuin suurin osa opiskelijatovereistani nyt on. Tässä on jotain perää. Ehkä itse runo, joka näitä ensimmäisiä säkeitä seuraa, ei ole taaskaan kovin taitava. Sanat eivät riitä kattamaan koko elämää. Sitä tunnetta haen näyttelylläni. Sanoina voi pitää myös esittävää kuvataidetta. Tekeillä oleva kokoomateos ”Maa” sisältää kyllä paljon tunnistettavia elementtejä. Siinä vieraannuttava vaikutus syntyy poikkeavien materiaalien valinnoista; kuurausharjat yhdistettynä hiekkaan ja toisaalta ne yhdistettyinä muiden osien perinteiseen maalauskankaaseen, mutta joka sekin on taas pohjustettu kupruilevaksi. Sorrunko pikkunäppäryyteen? Miksi ei saisi leikitellä? Brodsky kirjoittaa ”Ei oikein ihminenkään” kirjassa, että ihminen käyttää kieltä kokemuksen erittelemiseen ja riistää näin mieleltään intuition suoman edun. Miten se liittyy tähän? Satuin lukemaan sen juuri tänään, mutta tästä juuri on kysymys koko elämisen yksinkertaisuudessa.

Onko nuoruudessa voimaa? Onko rohkeus siinä, että häpeämättömästi kirjoittaa suurista tunteista, vaikkei niitä koskaan ole tuntenutkaan. Eikö se ole kokemattomuutta? Näin väittämällä pyörrän osittain Brodskyn sanat. En sittenkään usko vaistoon? Voin siis uskoa, että olin vilpitön kirjoittaessani yliampuvia ja jokseenkin vanhanaikaisia runoja. Sitä paitsi, – eihän niitä julkaistu missään. Voimaa minulla nuoruudessani ei ainakaan ollut päättää tähdätä yhteen tulevaisuuteen. Eikä vieläkään; pidän monia porttia auki ja ehkä lopulta sotkeudun moniin vaihtoehtoihin. Näyttely on silti minulle tärkeä.

Äkkiä minulle välähti, että kuvaan ruohoa kuurausharjoilla, jotka sokeat ovat sitoneet. Vertauskuvallisella tasolla tässä siirtymässä on miltei jotain traagista! Kyllä sitä teosta saisivat sokeat kokeilla kädellä, mutta eihän kuurausharjan kovista piikeistä tule ruohon pehmeää tuntemusta. Kostea, tuoksuva nurmi onkin piikikäs nippu riisinjuuria. Sokea ei näe vihreää väriä. Silti, jos tämä on petosta, niin sitten kaikki taide on petosta. Kielikin olisi silloin petosta.

Löysin sen runon – Mandelshtamia!

27.2. Tyyliensekoitus

Kävin Eevan luona ohjauksessa. Pääsin ainakin hetkeksi pelostani, että työn alla olevat teokset tuntuvat lasten askartelutöiltä. Niiden taustalla on ajatustyö, joka sentään myös näkyy niistä. Olen helpottunut.

Jännittävää, miten eri tavalla voi tulkita töitä. Onneksi Eevan omat tulkinnat eivät olleet ainakaan vastakkaisia omille ajatuksilleni. Toisen tulkinnat myös ohjaavat tekemistä ja antavat uusia näkökulmia. Sehän ohjauksen tarkoitus tietenkin onkin.

Huomasin, että ajatus näyttelytilaan ripustettavasta kolmion muotoisista hallaharsopylväistä saattoikin tulla Marjon yhdestä työstä. Kuva oli jäänyt mielen pohjalle. Työni sisältävät kaikkea, mitä olen oppinut ja nähnyt. Ne ovat tyylien ja tekniikoiden sekoitus sekä kuvastavat sitä kädentaitoa, mikä minulla tällä hetkellä on. Sehän on luonnollista. Minun on myös ymmärrettävä ja hyväksyttävä, ettei tämä ole mikään kehityksen huippu; ei parempi eikä huonompi kuin edelliset tai tulevat. Mikään ei ole lopullista. Seuraavissa töissä näyttelyn jälkeen käytän samoja materiaaleja ja tekniikkoja, mutta jollakin eri tavalla. Jokainen työvaihe on kiinnostava. Jokaisella elämänvaiheella on oma innoituksensa.

Neljäs, puuttuva osa kuvaa kalliota tai kiveä. Vasemmalla koko teoksessa on orgaaninen luonto; alhaalla oikealla taistelu elintilasta ruohon ja hiekan välillä. Pohjustan kallion suorempana ja rypytykset tulevat sisäänpäin. Orgaaninen luonto tulee ulospäin pinnasta; kivi ja hiekka uurteineen loittonevat pinnasta. Teen mahdollisesti viillon kankaaseen. Se on kallion kolo, kohtu elämälle; sellaiselle kasville joka rohkenee takertua niin karuun kasvualustaan. Viilto on myös haava, – joku voi ymmärtää sen puutteen ja poikkeavuuden merkkinä. Jokaisessa teoksessa yksi osa voisi olla tällainen puutteellinen ja poikkeava.

1.3. Sulkeumia ja haavoja

Kivessä on sulkeuma, halkeama; niitä voi pitää ”virheinä” tasaisessa rakenteessa. Juuri ne luovat pintaan mielenkiintoisen elementin. Kallion halkeama antaa mahdollisuuden elämään. Vajavaisuus ja poikkeama on mahdollisuus.

Viimeinen neljästä ”Maa” -teoksen pohjista on miltei valmis. Rypytys suoristui jonkin verran kankaan antaessa periksi pingoitettaessa, mutta pinnasta tuli silti kiinnostava. Odotan innolla, että pääsen maalaamaan sitä, mutta se työvaihe jää varmaan hiihtoloman jälkeiseen aikaan.

17.3. Uudet kiilapuut

Tiistaina hain Häkkiseltä uudet kiilapuut. Mauri oli tavattoman puhelias mies, hän kertoi pitkään jostain taiteilijasta, joka oli jättänyt isot velat kehystämölle. Mietin, vihjailiko hän että maksu käteen heti. Ei siitä ollut varmaan kysymys, hän piti vain tarinoista. Mukavaa, että näilläkin kiilapuilla on tarinansa. Välistä en pidä ajatuksesta, että ne ovat niin tasaista ja hienoa höylälistaa. Siksi halusin itse sahata ne jiiriin. Siinä olikin aikamoinen homma. Veistoluokassa oli huovutuskurssi kun kävin sahaamassa kuudentoista listan päät jiiriin. Taisi kurssin opettajaa harmittaa kun lupasi, että totta kai saan sahailla, kunhan vain löydän vapaan pöydänkulman, missä sen voi tehdä.

Näillä kiilapuilla ei ole yhtä rosoinen pinta, kuin Maa – teoksen puilla. Kolmessa osassa se jää kuitenkin kankaan alle, niin onko sillä niin suurta merkitystä. Kiilapuut ovat Vesi –teokseen. Mietin erilaisia vaihtoehtoja veden esittämiseksi, niin että ne olisivat suhteessa ”Maahan”. Emmassa hiihtolomalla näkemäni teokset antoivat paljon ideoita. Aikaisemmin olin ajatellut pujottaa tai oikeastaan neuloa kankaan läpi joulukoristenauhaa, enkelituhkaa. Eeva antoi vihjeen muovipusseista. Emmassa näin teoksen ”Minun mereni”, – en muista tekijää, mutta se oli suurehko muovilevy johon oli vaakasuorassa kiinnitetty kupari tai jotain muuta metallilankaa, joka värisi näyttelyvieraiden liikkeistä.

Mihin tahansa päädynkin, olisi hienoa jos siihen saisi todella tuollaisen värisevät liikkeen, ei pelkästään katseesta tulevaa liikettä valon taittuessa kokoomateoksen elementteihin. Pidän mielessä kuitenkin, että yksinkertaiset ratkaisut ovat parhaita. Maa –teos on suhteellisen pelkistetty. Ajattelen, että maa ja vesi ovat pareja. Vesi on elämänehto maassa. Maa –teoksessahan on yhtenä elementtinä hiekan (aavikon) ja ruohikon (elämän) välinen kamppailu. Veden ja Maan ratkaisut ja materiaalit pitäisi siis kommunikoida jollakin tavalla keskenään.

Yö on parasta aikaa tehdä töitä. Ajatusten häly ei vaivaa tekemistä. Naapurit eivät ehkä olleet samaa mieltä kun pistin menemään paukutellen niittipistoolilla kangasta keskiyön paikkeilla. Kukaan ei uskaltanut naputella seinään tai lattiaan. Ehkä naapurit olivatkin baarissa, onhan tänään lauantai. Halusin saada ensimmäisen liimapohjustuksen valmiiksi huomiseen mennessä ”Veden” pieneen osaan. Pieneen kankaan rypytyksen osalta. Lopputulos ei vastannut täysin odotuksia: rypytyksistä tuli yllättävän teräviä kun olin mielessäni kuvitellut aaltoilevaa tekstuuria. Osa kuvastaa puroja tai veden alkulähdettä, ehkä vahinko tuotti sittenkin juuri kaivatun lopputuloksen.

18.3. Mistä kolmiulotteisuus sai alkunsa?

Imuroin yön jälkeen langanpätkiä ja kangaspölyä olohuoneen lattialta. Silmäillessäni viimevuotista kokoomatyötä ”Neljä”, mietin mistä innostus reliefimäisiin teoksiin ja kokoomatöihin oikeastaan sai alkunsa. Muistin sitten, että pienenä tein pienoismalleja: paperimassa oli pohjana ja pahvinpalasista rakensin talot; puut olivat koktailtikkuja, joiden lehvästö muodostui pienistä paperitusseroista. Kaksi kaupunkia oli tosi hienoja. Niitä ei ole tallella, kun kokeiluhaluisena järjestin kaupunkeihin tulipalot. Kaikki keskiaikaiset kaupungithan paloivat aina silloin tällöin. Muistaakseni pahvitalot paloivat kuitenkin kitkerästi hiiltyen eikä kunnon lieskoista ollut tietoakaan. Melkoinen pettymys!

Toinen intohimomme oli piirtää karttoja. Suurin niistä koostui muistaakseni kahdeksasta A4 arkista. Niitäkään ei taida olla tallella eikä niitä piirustuksia, joissa oli puhelinlankoja. Muistan, että erilaiset sähköpylväsmallit ja puhelinlangat kiehtoivat minua tavattomasti. Kummallinen intohimo, mutta jokin aika sitten luin lehdestä sähkölinjabongareista. Heillä oli omat sivustotkin. Löytyisivätköhän ne googlettamalla?

4.4. Tuulinen päivä

Olimme astumassa bussiin Torniossa ja Sanna sanoi Perämereltä pauhaavaa tuulta eksoottiseksi ilmiöksi. Meitä nauratti Jetan kanssa; sitähän se oli, Meri-Lapin eksotiikkaa. Takana jonossa värisivät kiinalaiset opiskelijat kuin haavanlehdet. Paitsi he olivat paremmin varustautuneita. Pipot päässä ja sitä rataa, minä olin ikkunasta katsonut, että lumimyräkän jälkeen paistaa nätisti ja sulloin pipon reppuun.

Aamu oli alkanut kurjasti, kun hissiin astuessani kolautin pääni hissikopin karmiin. Unohdin taas kumartua… Vaistomaisesti tietenkin heti ensiksi vilkuilin, ettei kukaan naapureista vaan olisi näkösällä. Olisi se noloa. Seuraavaksi keskityin omiin tuntemuksiini ja totesin, että oli se aika mojova isku. Ovatko tuollaiset pikkusattumukset rangaistuksia jostain tekemisistämme tai tekemättä jättämisistä? Mitä suurempi rikkomus, sitä kovempi kolaus! Tuskinpa sentään, mutta kyllä sellaisia ajatuksia joskus syntyy.

Olin noussut kuudelta, että päivittäisin tätä päiväkirjaa ja sivustoa. Tavalliset aamuaskareet kestivät kaksinkertaisen ajan enkä ehtinyt muuta kuin ottaa kuvan Vesi –teoksen ensimmäisestä osasta! Ehkä minua rangaistaan hitaudesta ja siitä, että Vesi odottaa vielä tekijäänsä. En osaa päättää, työstänkö maalausta pidemmälle. Tämä työn vaihe on kiinnostava. Osa esittää, jos haluaa etsiä jotain konkreettista kohdetta, alkuvettä ja pikkupuroja ja jokia. Liimapohjustus kiiltää hienosti ja alkuperäinen ajatus maalata se umpeen vesimäiseksi vesittäisi ehkä koko idean. Mitä raaempi työ, sitä tuoreempi ilmaisu. Näin tuntuu olevan ainakin minun töideni suhteen.

Timo oli melkein kiihtynyt eilen, kun eräs lahjakas nuori näyttelijä ei vastoin odotuksia haekaan Teatterikorkeakouluun. Taiteessa ja erityisesti teatteritaiteessa syntyy helposti sellainen kuva, että se tuntee elämän ja hallitsee sen kulkua, koska se esittää tai käsittelee sitä erilaisista näkökulmista. On totta, että taide käsittelee usein perimmäisiä ja pyhiä asioita, mutta ei se välttämättä tee siitä ihmisen ainutta oikeaa olemisen tapaa tai ainakaan ainoaa ajateltavissa olevaa ammattia. Taidan taas puhua pussiin itseäni, kun siihenhän olen aina pyrkinyt. Ensin opiskellessani kirjallisuustiedettä ja nyt pyrkimyksissä kuvataiteen kentälle.

Tänään on ollut kaikenlaista tuulta ja säätä, konkreettisesti ja kuvaannollisesti. Animaatio työ ei tuntunut ollenkaan sujuvan. Loppujen lopuksi sekin alkoi sujua ja siitä tuli yllättävän hieno, vaikka työ onkin vielä kesken.

12.4. Tunnit

Päivät pakkautuvat niin täyteen toimia ja velvollisuuksia, ettei palkkatyölle ja toisaalta, – näyttelyn ajattelemiselle jää aikaa. Ehkä toimeliaisuus suojaa minua heittäytymiseltä tyhjyyteen ja pelolta, joka lamauttaisi kaiken tekemisen? Pääseekö vain tekemisellä eteenpäin, pohtimisen sijaan? Näyttelyn punainen lanka tuntuu karkaavan käsistä. Halusinko liikaa? Haluammeko aina liikaa? Sen sijaan, että teokset käsittelevät elämää yleensä, pelkään että ne koskettavatkin vain minun elämääni ja sitäkin vain kapean näkökulmansa kautta. Onko siinä jotain väärää? Tekeekö se teokset huonommiksi?

Jokahetkinen arkikokemuksemme väistyy taustalle vain hetkittäin kun syventyy tekemään jotakin tai eläytyy johonkin voimakkaasti. Elämän taustarytmi tuntuu myös teoksissa. Taito taas karttuu vasta tekemisen myötä. Taustahäly laantuu. Tässä olen minä; teen näyttelyä. Olen se sama poika, joka haaveili arkkitehdin urasta; sama kaveri joka opiskeli Tampereella venäjää ja seurusteli vakavasti. Joskus erityisesti Moskovan vuosia muistellessa pulpahtaa mieleen epäusko; olinko minä todella siellä?

Välillä tuurasin Ruslania aamuisin, kun hän oli maanalaisen alikulkutunnelin hajuvesikioskin vartijana. Ruslanin täytyi lähteä aikaisin kouluun ja minä vartioin lopputunnit ennen kioskin avaamista. Kun nostin metallilevyt kioskin ikkunoilta, niiden räminä kaikui pitkin käytävää. Tapahtuiko se todella? Siinä Pushkinskaja aseman alikulkutunnelissa tapahtui joskus myöhemmin pommiräjähdys. Jos nyt kävelisi Tverskajalta bulevardiringille, niin tuskin huomaisi sitä paikkaa.

Nämä tekeillä olevat teokset ovat yksi vaihe elämässä ja kuuluvat siihen. Nyt on vaikea sijoittaa niitä mihinkään, aivan kuin ne olisivat jokin kehityksen lopputulos ja huippu, kun ne täyttävät ajatukset ja kaiken vapaan ajan. Sehän on luonnollista, kun tämähän on minun ensimmäinen oma näyttelyni! Pelkään, että aika loppuu kesken. Tunteja ei ole riittävästi vuorokaudessa! Järjetön ajatus. Ajan riittämättömyys on jonkinlainen muotimantra. En aio olla siitä riippuvainen. Aikaa on riittävästi kaikkeen mitä teen ja mikä olen.

14.4. Uskottavuuskriisi

Miksi teoksissani on neljä osaa? Miksi osien välillä on väli? Mitä ne merkitsevät? Luonnossa ei ole suoraa viivaa tai säännöllisiä muotoja. (Pitääkö se muuten paikkansa?) Aikaisemmin olin varma, että jokaisen teoksen tulee koostua neljästä osasta ja niiden väliin kuuluu väli tai rako. Tämä korostaisi näyttelyn teemaa ja jokaisen osan irrallisuutta, mutta samalla yhteyttä toisiinsa ja kokonaisuuteen. Luonnossa ei ole rajoja välimuotojen välillä; ne ovat (kielen) luokitteluissa. Miten esimerkiksi luonnossa erottaa mikä on puro ja mikä on joki? Lampi tai järvi. Tämä jaotteluhan ikään kuin on siinä Vesi-teoksessa.

Neljä elementtiä saattaa lisätä uskottavuutta. Jos tieteellisen tutkielman otsikkona on jokin kolmiosainen nimi, se on paljon vakuuttavampi kuin yksi- tai kaksiosainen. Esseessä on hyvä olla vähintään kolme osaa. Vastakohdat ovat myös hyviä. Maa – ilma; tuli – vesi! Kielitieteilijän mieli tulee sittenkin esiin teoksissa, olen siitä onnellinen. Teosten osien välinen aukko on tarpeellinen; minä – ihminen, koen ja tutkin ihmisen elämää ja kokemusmaailmaa. Kaiken lisäksi länsimaisen ihmisen maailmaa. Siihen kuuluvat raja-aidat, välit ja raot. Suoralla viivottimella vedetyt!

Onko niin, että niitä asioita, joilla ei ole nimeä, ei huomaa? Jos ei vedä jonkin ilmiön sisälle rajoja ja lokeroi niitä erillisiksi tajuamisen kohteiksi, niin ihmisen mieli ei voi edes havaita niitä. Jälleen taidan puhua länsimaisesta ihmisestä. Miten kiehtovaa olisi olla sellaisen kulttuurin kasvatti, jossa kaikki luonto olisi jollain tapaa sukulaisuussuhteessa minun kanssani. Länsimaisen ihmisen ajattelu on katkaissut yhteyden ympäröivään elämään. Kaikki koostuu  irrallisista, erillisistä kohteista. Kohteita voi tutkia, tajuta tai käyttää hyväksi. Niistä voi puhua, mutta niiden kanssa ei voi keskustella.

Aikaisemmin kirjoitin, että pidän ristiriitaisuuksista. En minä niistä pidä, ne vain tunkevat elämään kenenkään tai minkään kysymättä lupaa. Niihin on sopeuduttava. Ehkä tarkoitinkin, että pidän juuri siksi taiteessa ja kirjallisuudessa ristiriitaisuuksista, kun ne kuvastavat paremmin todellisuutta, missä elämme. Ristiriitaisten tilanteiden ja asioiden väliin syntyy kitkaa, mikä synnyttää jotain uutta parhaimmillaan. Pahimmillaan ihmiset ja ihmissuhteet murskautuvat rikki niiden myllerryksessä. Ristiriitaisuus lamaannuttaa.

Vesiteoksen viimeiseen osaan tulee kaksi suuntaa. Ne muodostuvat aalloista. Poikittain vasemmalta oikealle kulkevat suuret aallot (oikeastaan teoksessa – viillot); oikealta ylhäältä vasemmalle alas kulkevat pienemmät aallot. Niitä voisi ajatella vastakkaisiksi ajatuksiksi. Aivan kuin samalla kun teemme tai ajattelemme, olisi jokin toinen mahdollinen maailma, jossa kääntyisinkin vasemmalle oikean sijaa. Kumpi virta on se voimakkaampi? Toinen ajatus suuntaa kirkkauteen, toinen jupisee mielen täyteen mustia ajatuksia. Tärkeintä on, että seuraa sitä suuntaa, mikä todella on olemassa eikä uppoudu aaltoihin.

24.4. Kosmos koettelee

Pekka Pekka Himanen puhui viikonloppuna kuulemassani puheessaan ilmiöstä, jota hän kutsui kosmoksen koettelemiseksi. Jos jotain todella haluaa saavuttaa, tielle ilmestyy kaikenlaisia esteitä ja kompastuskiviä. Maailmankaikkeus testaa, haluaako todella jotakin. Tajusin, että suurin kompastuskiveni on itse-epäily. Koko päiväkirjassanikin puhun enimmäkseen niistä enkä siitä mitä olen oppinut ja saanut tehdyksi.

Outoa muuten, että Himasen ajatuksia luovuudesta pidetään niin arvossaan maassamme, jossa arvostetaan ylitse kaiken tuottavuutta. Hän sai Nuorkauppakamarin tunnustuspalkinnon. Useimmiten tarkoitetaan vielä sellaista tuottavuutta, joka on mitattavissa rahassa. Jos luovuus on alisteinen tuottavuudelle, niin voiko se olla todellista luovuutta? Tuleeko siitä silloin tuotantoväline? Tähän kai pohjaavatkin perusteettomat arvo-odotukset; meidän yrityksellä on luovuutta viisisataamiljoonaatonnia ja kun muutamme ne tuotteiksi, niin rahaa tulee niin että ropisee… Ikinä ei nähty niitä tuotteita, siinä välissä vain tapahtui muutama pörssikeikaus, mutta maailma konttaa silti eteenpäin.

28.4. Osallistumisen harha

Olin katsomassa tanssiesitystä, joka sai minut vihaiseksi. Ensinnäkin se oli aivan liian pitkä ja sisälsi monen esityksen aihioita, joita mitään ei oltu työstetty loppuun saakka. Yleisö osallistui esitykseen; välistä katsojia vedettiin tanssimatolle esiintyjien joukkoon. Sinänsä se oli kiinnostava kokemus. Mutta entä jos katsoja olisi alkanut kirkumaan kyllästyneisyyttään kun esiintyjät ääntelivät riipivällä äänellään; miten he olisivat silloin reagoineet? Yleisön osallisuus esitykseen oli kuitenkin ennalta suunniteltua. Interaktiivisuudessa ei jätetä useinkaan tilaa välittömille reaktioille.

Mietin myös miten minusta on tullut sellainen puristi, että minun oli vaikea hyväksyä puhumista tai muuta tanssijoiden ääntelyä (lauluksikaan sitä ei voinut kutsua). Omissa teoksissanihan sekoitan ilmaisukeinoja. Ehkä tämän ilmaisun selkeyteen ja yhdenmukaisuuteen pyrkimyksen takia en sittenkään kaipaa näyttelyyni astioita, jotka sisältäisivät maata tai muuta materiaalia, jota voisi kokeilla. Rajaan näyttelyn silti näkökokemukseen. Se riittää minun näyttelyssäni osallistumiseksi. Katsoja on osallinen omiin tuntemuksiinsa ja tulkintaansa. Eihän hän ole kuitenkaan osallinen tekoprosessiin eikä siihen ajatteluun, mikä on teosten taustalla. Näin ei tapahtunut myöskään tanssiesityksessä.

Vaikka teoksissani keskeistä on ideataso; mikä on maalaus: mille materiaalille se tehdään ja millä tavoin se pyrkii esittämään todellisuutta tai ideoita, niin silti mielessäni on silti myös esteetikon vaatimus. Teoksissa pitäisi olla kauneutta. Tulen heikoille jäille. Kauneus on niin laaja ja hyllyvä käsite. Ymmärtäminenkin voi olla kaunista, tai väärin ymmärtäminenkin. Jos teokset eivät herätä minkäänlaisia tunteita, niin se olisi pahin mahdollinen lopputulos.

Kahta viimeistä Tuli –teoksen kangasta rypyttäessäni en tarvinnut kuin yhden neulan. Silti lopputulos oli jopa parempi kuin kaikissa aiemmissa. Tarvittiin siis kahdeksan rypytettyä pohjaa, kunnes opin tekemään sen jouhevasti. Ehkä tarvitsee nähdä myös kymmeniä tanssiesityksiä, jotta näkisi yhden hyvän ja satoja, että näkisi jotain unohtumatonta. Toivon, että näyttelystäni tulisi edes se kymmenes. Minulla se on se ensimmäinen!

Erilaiset pohjustuskokeilut johtavat toisistaan poikkeavaan pintaan. ”Tulessa” levitin liimapohjan päälle suoraan paksulti akryylimaalia. Tulos oli miltei muovimainen, kiiltävän tasainen pinta. Muissa töissä pinta on herkempi. Toisaalta voimakas pinta sopiikin tuli-elementille. Kokeilen varmasti vielä hioa maalipintaa santapaperilla tai pestä pohjustusta. Katsellessani puolivalmista työtä tulee mieleen, että tämähän voisi olla jo valmis tällaisenaan. Ainakin se olisi todella voimakas ilmaisultaan ja muistuttaa jollain tapaa pop-taidetta. Se mielikuva johtuu varmaan kirkkaista väreistä ja väripinnan tasaisuudesta.

5.5. Materiaalihukka syö sinunkin pöydästä

Helena sanoi joskus, ettei (maalaamista) opetellessa voi säästää materiaalia. Töitä voi luonnostella tai suunnitella päässä, mutta ainoastaan tehdessä kehittyy. Silti tuntuu tuhlaukselta maalata töitä, joihin ei ole tyytyväinen. ”Tuleen” olen tyytyväinen: se on raikas. En koske siihen enää. – Siis pensselillä ainakaan. Mukavaa, että siinä on osien kiinnikkeinä kemiläisen sepän pilkkomat ja poraamat lattaraudan palat. Onnistuneenkin työn parissa silti välistä mietin, miten voi olla oikeutettua sellainen materiaalien tuhlaus, mitä taiteen tekeminen vaatii.

Minkä tahansa tekeminen syö käsittämättömän paljon energiaa ja materiaalia. Vaikka emme tekisi mitään, silti aika rientää ohitse ja elämä pyörii vääjäämättä eteenpäin. Aika ja me itse olemme materia, jota käytämme rakentaessa omaa elämäämme ja jos niitä rupeaa säästelemään, niin kaikki menee vain ohitse. Siinä on oma kauneutensa; olla haluamatta mitään. Onko se kuolema tai vapautus? Tai molemmat?

Suuritöisimmät teokset alkavat olla valmiita. Siitä syystäkö tällaiset ajatukset pyrkivät pintaan? Voivatko ne todella olla valmiita? Ja toisaalta, – toinen kysymys, nuo työtkö, – tuossako se tulos nyt on? Monen kuukauden ajattelu ja tekeminen; samalla kun tuntee ylpeyttä, on rinnalla jokin toinen tunne, jonkinlainen tyhjyys. Niistä kaikista ajatuksista ja erilaisista vaihtoehdoista, joita olin miettinyt, jäivät jäljelle nämä! Hienoa, mutta millaisiahan töitä ne muut vaihtoehdot olisivat tuottaneet? Hyvä että vaihtoehtoja jäi jäljelle. Vielä jäi tekemistä, kokeilemista ja näkemistä. Uteliaisuus vie eteenpäin, – ja toivo!

11.5. Kadonnut kaupunki

Toinen kaupunkien pienoismalleista, joista aikaisemmin kirjoitin, ei ollutkaan tuhoutunut. Kadotettu kaupunki löytyi siis uudelleen! Saan sen jopa näyttelyyn jos haluan! Enää on vain pystytys edessä ja sitten itse näyttely.

17.5. Päiväkirjan viimeinen luku

Pystytys alkaa olla viimeisiä yksityiskohtia vaille valmis. Alkuepäilyistä huolimatta se on sujunut varsin hyvin ja kaikki näyttää jopa paremmalta kuin olin kuvitellutkaan. Päiväkirjan viimeinen luku on itse näyttely, toivon että sitä katsomaan tulee monta ihmistä. Sekä että ne jotka tulevat, tuntisivat saaneen jotain ajatuksia tai tunteita. Mieluummin myönteisiä…

Liitän tähän loppuun vielä näyttelykansioon tulevan tekstin:

Neljä elementtiä, neljä vuodenaikaa. ”Neljä” on vertauskuva elämän kiertokulusta. Maailmankuvani heijastuu teoksissa, joita olen asettanut näytteille ensimmäiseen yksityisnäyttelyyni. Kaikki on yhteydessä kaikkeen. Vesi saa kuivan maan elämään; vihreä metsä räjähtää kasvuun. Hiekka ja ruoho taistelevat elämäntilasta. Vesi voi myös tuhota kaiken voimassaan. Risteävät virrat kulkevat ”Vedessä”, sillä elämä on täynnä ristiriitaisuuksia. Tuli lämmittää tai voi polttaa elämän tyhjiin.

Elementit ovat läsnä kaikkialla, niillä ei ole paikkaa. Miten sijoittaa ne teoksissa ja millaista ilmaisukeinoa käyttää? Vuonna 2006 tekemäni kokoomateoksen ”Purje merellä” innoittajana oli Lucio Fontanan työt, joissa hän ei ole lisännyt maalauspintaan mitään toista materiaalia vaan sitä itseään on työstetty. Näyttelyni töillä jatkan omalla tavallani pohdintaa todellisuuden illuusion synnyttämisestä. Kaksiulotteinen maalauspohja kokee muodonmuutoksen.

Toisessa viimevuotisessa kokoomateoksessa, ”Ramppikuume”, – käsittelemätön maalauspohja on tyhjä tila, joka odottaa täyttymistä. Kuvapinnassa on aukko, jossa kaikki keskeinen tapahtuu. Todellisuus ja ideat, joita työt heijastavat, rakentuvat eri lainalaisuuksia noudattaen, kuin perinteisen maalauksen tapaan kaksiulotteiselle pinnalle. ”Ilmassa” katsellaan taivasta ylhäältä käsin. Höyhenten liike muistuttaa keveyden tunteesta. Muutkin teokset voi laittaa liikkeeseen: ”Ramppikuumeen” hahmoa voi liikuttaa eteen ja taakse. Ihminen on liikkeessä, kun ympäröivä maailma pysyy muuttumattomana. Hahmotamme sitä omien liikkeidemme ja muutosten kautta.

Näyttelyn tilassa ovat myös kaikki elementit läsnä. Maapohja, lämmittämättömän rakennuksen ilma, läheinen meri sekä rakennuksen hidas rappeutuminen, jonka käsitän hiljaiseksi tuleksi. Kaikki ihmisen rakennelmat palaavat lopulta luonnon kiertokulkuun. Kulttuurivoimalan rakennus on oiva näyttämö näille teoksille. Allu Jakunahon luoma äänitausta tuo veden elementin näyttelyn tilaan.

Elementtien avulla on kautta aikojen selitetty maailman rakennetta. Vakavaan teemaan liittyy näyttelyssäni leikki. Yhdistän teoksissa erilaisia materiaaleja ja etsin ajatusten ja kuvien näyttämiseen uusia näkökulmia. Kaikki on vähän vinksin vonksin. Uskon että leikki ja uteliaisuus ovat luovan ihmisen toiminnan perusta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s