Kuvia menneestä maailmasta

Elokuvafestivaalit huipentuivat osaltani kuvaan märästä nelostiestä, kuusikymmentä kilometriä Sodankylästä Rovaniemen suuntaan. Satoi puuskittain eikä pieni varjo antanut paljon suojaa. Ohikiitävät autot nostavat veden asfaltin pinnasta sumupilveksi. Se kastelee housunpuntit läpimäriksi. Ohjaaja Małgorzata Zsumowska sanoi ennen elokuvansa ”Ono” esitystä, että hän lähtee kävelemään pitkin Lappia, koettakaa pärjätä. Tässä se Lappi nyt on. Ei tuntureiden Lappi, vaan matalien metsien Lappi harmaana ja sateisena päivänä. Bussipysäkki ei koskaan ole tuntunut näin yksinäiseltä. Kääntäisinkö askeleet takaisin sadan metrin päässä asuvien ystävieni kotiin, missä olin ollut festarien jälkeisen yön?

Viimein bussi ilmestyi mäennyppylän takaa. Ovi suhahti, lämmin kostea ilma kosketti ihoa. Istuutuessani tyhjälle paikalle, olin jälleen oma itseni, kotimatkalla oleva festivaalivieras. Szumowska jätti meidät katsomaan elokuvaansa, kun hän ei halunnut nähdä varhaisen tuotantonsa naiivia kerrontatapaa. Hän kertoi kärsineensä aiemmin myös työtavastaan, jossa hän jättää mahdollisimman paljon ovia auki aina editointivaiheeseen saakka. Eikö hänellä ole selvää päämäärää? Eikö pitäisi olla selkeä suunnitelma siitä millainen elokuvasta tulee? Jossain vaiheessa, mietin, istuu kuitenkin bussissa, jolla on aikataulu ja reitti.

Toinen mieleenpainuva ohjaajavieras oli Mike Leigh. Aamukeskustelussa odoteltiin Ylen kuvausryhmän valmistautumista. Sillä aikaa ohjaaja kehotti vieraita kysymään vierustoveriltaan kuka tämä on ja mitä hän on tehnyt. Elokuvalta odottaa kiinnostavaa tarinaa, usein eksoottisessa ympäristössä. Kiinnostavin tarina voi löytyä aivan vierestä. Nähdyt elokuvat jäivät pyörimään alitajuntaan. Yhtä paljon mielessä muhii ystävien kanssa intensiivisesti vietetty aika taikalampun loisteessa. Oikeasti en ollut Leigh’n aamukeskustelussa, mutta matkatoverit kertoivat siitä niin elävästi, että muistikuvassani olen itse jo siellä mukana. Tämä on yksi kokemistani Sodankylän ihmeistä.

Festivaalien pienessä teltassa koin toisen festareihin liittyvän ilmiön. Hanákin elokuvan Kuvia menneestä maailmasta alkaessa edessäni istuvat alkoivat huojua. Huojunta oli äärimmäisen häiritsevää näkökentälle, kun se tapahtui eri tahtiin. Olin valinnut istumapaikan taaimmasta rivistä. Tasamaalle rakennetussa katsomossa kaikki yrittivät kurkotella nähdäkseen tekstityksen. Päätin olla häiriintymättä, nostin katseeni ja keskityin katselemaan ja kuuntelemaan. Huomasin ymmärtäväni haastateltavien vanhusten puhetta. Tsekin kielen tuntemisesta oli epäilemättä apua, mutta myös katselemisesta. Jälleen kerran koin toteen sen kielitieteen luennoilla nostetun havainnon, että ihmisten välisestä kommunikaatiosta suuri osa on jotain muuta kuin sanoja.

20150615_125204

Maantie näyttää ihan erilaiselta, kun jalat ovat vielä Tarjan ja Mikan olohuoneen pöydällä

Maantie näyttää ihan erilaiselta, kun jalat ovat vielä Tarjan ja Mikan olohuoneen pöydällä

Kategoria(t): Päiväkirja | Avainsanat: , | Kommentoi

Tervetuloa


För tusende gången
står jag där
och mumlar mitt:
man måste ändå
man måste ändå tro
man måste ändå våga älska.

Märta Tikkanen

Viime viikkojen kokemuksia on vaikea kuvailla sanoin. Onko se merkki siitä, että juuri niitä on syytä pohtia ja muotoilla ne sanoiksi? Vai onko parempi tuntea, kuin yrittää ajatella, mitä tuntee? Kuulla ja nähdä eikä ajatella mitä kuulee tai näkee. Sanat ovat yritys kertoa tuntemuksistaan toiselle. Toista tietä ei ole. Yksi mielessä pyörinyt sana on menetys ja siihen liittyvä suru. Suhde ei kehittynytkään sellaiseen suuntaan kuin kuvittelin. Toinen ystävä taas lähti ulkomaille lopullisesti. Pitkään ulkomailla asuneena tiedän, mitä tarkoittavat sanat ”pidetään sitten yhteyttä”.

Ennen kohtalokasta kaatumista ja lonkkamurtumaa isoäiti kaatui päistikkaa pari vuotta sitten, kun hän nousi liian nopeasti sohvalta avaamaan ovea. Tuolloin hän selvisi ihmeen kaupalla hurjilla mustelmilla. Naama oli kuin kapakkatappelun jäljiltä, niin hän itse kuvaili. Käydessämme katsomassa häntä sairaalassa, hän sanoi, että oli päättänyt olla itkemättä. Mitä turhia, hän on jo niin vanha. Kuitenkin hän kertoi itkeneensä. On lohdullista ajatella, että myötätunnon määrä itseään kohtaan ei vähene, vaikka elämänkokemusta olisi kertynyt lähemmäs sata vuotta.

Nokian näyttelystä ei myyty ainuttakaan työtä. Se oli odotettavaa, kun näyttelypaikkana on alakoulu. Silti se on pettymys taiteilijalle, siitä huolimatta, että kuvataide on ollut taka-alalla tekemisissäni. Kukaan ei halua teoksia – eli ”minua”: se tuntuu torjunnalta. Lapset olivat opettajien mukaan hipelöineet uteliaana ”Maa”-työn harjapintaa. Joku toinen oli pettynyt vesimaalaukseen, kun oli huomannut maalauspohjan laskostuksen ensin ihailtuaan kolmiulotteisuuden vaikutelmaa. En voi kontrolloida katsojien reaktioita töihini. Eikö se ole vapauttavaa? Onko ostaminen tai omistamisen halu se ajatus, jota minä kaipaan? Ajattelevana olentona minä kaipaan vapautta.

Selviytymisoppaissa puhutaan usein hyväksymisen tärkeydestä. Vaikeita asioita kohdatessa on tärkeää tunnustaa tosiasiat, mitä on tapahtunut. Muuten asian käsittelyssä on vaikea päästä eteenpäin. Silti hyväksymisessä on jokin pakon sävy. Se että ”pitää hyväksyä”. Mieluummin puhuisin, mukaillen Rumin ajatuksia tervetulleeksi toivottamisesta. Jokainen elämäntapahtuma ja tunne on tervetullut vieras minun elämääni. Jotkut niistä ovat vanhoja tuttuja: ”ai tuolta toi pettymys taas tulee”. Toiset ovat uusia vieraita ja pistävät koko talon sekaisin. Ehkä ne vievät kaiken mennessään, mutta putsaavat kotiini tilaa  jollekin uudelle paljon paremmalle, mistä minulla ei ole aavistustakaan.

Käytyäni puhumassa SPR:n seksuaaliterveyskoulutuksessa epäilin puheenvuoroni jälkeen, että olin puhunut liian assosiatiivisesti. Vasta illalla kotona muistin, että joku osallistujista tuli halaamaan minua tunnin jälkeen. En tiedä, halusiko hän osoittaa myötätuntua kokemuksiani kohtaan vai oliko halaus kiitos puheenvuorostani. Jokin hänen sisässään oli liikahtanut enkä voi epäillä ettei jokin yhteys koulutukseen osallistujiin olisi syntynyt. Vuosi sitten hain aineenopettajakoulutukseen. Tuolloin en saanut opiskelupaikkaa, mutta en arvannut mitä ja kenelle tulisin opettamaan lähemmässä tulevaisuudessa. Tällä viikolla on uusi hakuhaastattelu.

Kategoria(t): Oma taide, Päiväkirja | Avainsanat: | Kommentoi

Ajatuksen siivet

Kauan ennen lentokoneiden keksimistä ihminen haaveili lentämisestä. Korkealta linnun näkövinkkelistä näkee kauas. Lentämällä voi kevyesti siirtyä paikasta toiseen. Lentäminen on ajatus siitä, että voi ylittää paikan ja ajan rajat. Sanotaan, että ajatuksilla on siivet. Ajatuksilla voi liitää jonnekin muualle, jonkun läheisen luo, joka ei ole juuri nyt tässä lähellä tai paikkaan, joka on olemassa vain mielikuvituksessa.

Kun olin lapsi, kotipihalta löytyneet linnunsulat olivat kallisarvoisia aarteita. Viimeistään nukkumaan mennessä niistä joutui luopumaan, kun äiti oli sitä mieltä, että niissä on kaikenlaisia pöpöjä. Siihen saakka saattoi ihailla valon heijastumista sulissa tai sivellä niillä ihoa. Linnun siiven suojassa täytyy olla pehmeää ja siellä uppoaa uneen kevyesti, kun jo yhdellä sulalla saattaa koskettaa niin pehmeästi. Korkeimman suojelus –psalmissa sanotaan: ”Hän levittää siipisulkansa ylitsesi, ja sinä olet turvassa hänen siipiensä alla”.

Jokin aika sitten huomasin, että useat maalauksistani esittävät siipiä tai käsittelivät jollain tapaa lentämistä. Aihevalinta oli syntynyt täysin tiedostamatta. Kokosin näitä maalauksia alkavaan näyttelyyn. Mietin, mistä siivet oikein lennähtivät minun mieleeni ja kankaalle? Muistin, että isoäidillä oli kurkia tai hanhia kuvaava käsityö seinällään. Joka kerta, kun viimeiset vuodet vierailin äidinäidin luona, katse on osunut tuohon muuttolintutauluun. Ehkä se kuva on jäänyt mieleen. Tai sitten lentäminen on viehättänyt meitä kaikkia suvun jäseniä.

Eevin käsityö, muuttolinnut

Eevin käsityö, muuttolinnut

Helmi- ja maaliskuussa 2015 töitäni on esillä Nokialla, Koskenmäen koulun galleriatilassa. Ajatuksen siivet on neljäs yksityisnäyttelyni. Ensimmäinen oli Kemissä vuonna 2007, kun valmistuin kuvataiteilijaksi Kemi-Tornion ammattikorkeakoulusta. Otin Nokian näyttelyyn mukaan kaksi tuon ensimmäisen näyttelyn työtä: vesi ja maa. Lintukin tarvitsee levähtääkseen järven tai meren pinnan ja maata tehdäkseen pesän.

Työt Koskenmäen koulun opettajahuoneen aulassa

Työt Koskenmäen koulun opettajahuoneen aulassa

Näyttelyä pääsee katsomaan arkisin Koskenmäen koulun auki ollessa klo 8-16, Ketolanmäenkatu 2. Sopimuksen mukaan myös muina aikoina, ota yhteyttä yhteystietosivun puhelinnumeron kautta.

Mukana näyttelyssä on myös vanhempia maalauksia

Mukana näyttelyssä on myös vanhempia maalauksia

Kategoria(t): Oma taide | Avainsanat: , | Kommentoi

Lakritsatehtaan varjosta kahvipaahtimon kupeeseen

Ennen ajattelin, että on jonninjoutavaa viettää elämän virstanpylväitä. Tällä kertaa vietin 46-vuotispäiväni ensin vanhempien luona siskon perheen kanssa ja sitten ystäväni järjesti minulle syntymäpäiväillallisen uudelleen käyttöön saadussa kodissani. Lyhyellä varoituksella pari hyvää ystävää liittyi seuraamme. Putkiremontti on vihdoin ohi. Kolmen kuukauden evakko oli pitkä irrallaan olemisen aika kysymyksille ja etsinnällä. Ei pelkästään koti ole uudistunut: tuntuu siltä kuin mies joka muutti takaisin kotiinsa olisi toinen ihminen.

Muutoksia lienee syytä huomioida juhlimalla ja jakamalla tunteen niiden läheisten kanssa, jotka ovat olleet mukana elämässäni tämän jakson matkaa. Monet asiat tuntuvat uusilta. Samalla tavalla kuin lapsena jokaisen uuden esineen, kokemuksen, maun tai ihmisen kohtaaminen sai koko kropan sähköistymään. Lapsesta saakka olen omaksunut jonkinlaisen varovaisen tarkkailijan näkökulman elämään. Johtuuko se siitä, että olen sisarusparista nuorempi? Vai siitä, kun siskon mentyä jo kouluun, olin vuoden hoidossa iäkkäällä naapurin tädillä? Mielikuvitusleikit täyttivät tuon ajan elämäni alkutaipaleella.

Kirjoitin pari vuotta sitten kolmesta viisaasta naisesta. Ajattelin tuolloin lähinnä isoäitiä, isotätiä ja äitiä. Huomasin, että naisia on enemmänkin. Myöhemmin tunnistin viisaat miehetkin, mutta yksi merkittävistä naishahmoista on epäilemättä sisareni. Kun katselen 70-luvun alun valokuvia, istun niissä isosiskon vieressä, syleilyssä tai hänen työntämässään kelkassa. Joka kuvassa hymyilen tai nauran kuin Hangon keksi. Vaikka ikäeromme on vain puolitoista vuotta, niin häntä tarkkailemalla ja seuraamalla olen oppinut kuinka maailmassa ollaan ja toimitaan.

Nyt kun olen kasvanut aikuiseksi mieheksi, olen astunut esiin ja jättänyt turvallisen tarkkailijan roolini. Ehkä sen vuoksi tutkijan ammatti kielitieteilijänä ei loppujen lopuksi vienyt minua, että maailmassa toimiminen on sittenkin kiinnostavampaa kuin havainnoiminen. Esiin astuminen on toistaiseksi tapahtunut pienessä piirissä. Mutta ei piirin laajuudella ole merkitystä, vaan sillä, mitä ja miten elämää ja ajatuksia voi jakaa rakkaiden ihmisten kesken.

Koko seitsemänkymmentäluvun lapsuus maalautuu eteeni kirkkaan oranssina ja ruskeana. Värit taitavat tulla lapsuuden keittiön astiakuivauskaapin ovista. Käkikello kiekuu taustalla, mummolassa raksuttaa Valmetin kello. Torniomäessä kotitalon lähellä sijainnut Papulan lakritsatehdas pöläytti aina silloin tällöin houkuttelevan tuoksun ilmaan. Sellaisina päivinä kuljimme huumaantuneena lakritsanhimosta. Nyt naapurinani on kahvipaahtimo, jonka mausteisia tuoksuja saan vielä imeä keuhkoihini. Toimimattoman käkikellon laitoin palasiksi Aikakone-työhön, vaarin kello raksuttaa remontoidussa kodissani.

Isoäidin tekemä raanu, elämänpuu.

Isoäidin tekemä raanu, elämänpuu.

Kategoria(t): Päiväkirja, Tänään ajattelin | Avainsanat: | Kommentoi

Seikkailu meren pohjassa

Lammen rannan puilla ei ollut aikomusta kuvastua veteen eikä lammella ollut mieltä vastaanottaa tuota kuvaa. Silti niin tapahtui. Japanilaisen haikun ajatus tavoittaa elämän mysteerin. Elämänkokemukset avautuvat eteeni kuin katsoisin elokuvaa. Tässä elokuvassa vain itsekin puhun, kosketan, tunnen ja vaikutan toisten kokemuksiin. Oivallan, että tähän saakka olen pyristellyt vastaan, tehnyt raivoisasti korjauksia käsikirjoitukseen ja tyrkyttänyt niitä ohjaajalle, joka kerta toisensa jälkeen on antanut pakit. Kunnes ymmärsin, että täytyy  rauhoittua, tarkastella millainen raina tässä nyt onkaan kelassa ja antautua sen vietäväksi.

Juuri kun olin miettinyt, etten pitkään aikaan ole tehnyt mitään kuvataiteeseen liittyvää, soitti opiskelutoverini kertoakseen, että minulle on varattu näyttelytila tammikuuksi. Galleristi oli vain unohtanut kertoa minulle siitä! Muutaman päivän pähkäiltyäni viimein soitin Juhalle, että mikäs siinä. Hän vakuutteli, ettei minun töitäni ole nähty Nokialla. Ei sen niin väliä, jos ei ole ihan uutta. Ja katsojakunta on ennakkoluulotonta, mutta taidetta arvostavaa: alakoulun oppilaat. Suurta myyntimenestystä ei ehkä ole odotettavissa, mutta se ei suinkaan ole pääasia.

Ensimmäisen adventin viikonlopun olin vanhempieni luona ja tavan mukaan nukuin vintin huoneessa. Äiti oli huonetta suoriessaan unohtanut sängylle kuoren, jossa oli kaikki toisen luokan kokeeni; kirjoituksia ja piirustuksia. Uteliaana töngin kuoren sisältöä. Yksi kirjoituksista oli erityisen liikuttava. Se on tarina seikkailusta meren pohjassa (kirjoitusvihreet kuuluvat asiaan):

Oli kaunis ilma ja minä ongin rannalla ja nukahdin ja aloin nähdä unta ja unesse minä tipahdin mereen ja yhttäkkiää minua vastaan tuli suuri hirviö joka sanoi: mitä sinä täällä teet ja minä en sanonut mitään mutta hirviö sanoi: minä syön sinut siinä sammassa minä heräsin ja olin taas samassa paikassa ongimassa Kertoi Tapani V. 2a

Harmi, ettei opettaja huomannut kysyä 7-vuotiaalta Tapanilta (aloitin koulun 6-vuotiaana), että miksi sinä olit hiljaa? Tai neuvonut, että sano sille hirviölle, että älä syö minua, ollaan kavereita. Meriseikkailussa elämän purrella matkustajia on monenlaisia. Mahtavaa porukkaa. Yksi hirviö mahtuu mukaan mainiosti. Toiselle purjehtijalle voi ohi mennessään päivitellä, ”katto nyt, minkälainen tyyppi tänne änkes mukaan”. Perään voi lisätä, että oikeastaan se on ihan vaaraton ja mukava kaveri. Siinä ei ole mitään hävettävää. En mä näitä kaikkia matkustajia itse valinnut, mutta meillä on aika hieno seikkailu yhdessä!

Kategoria(t): Filosofia, Päiväkirja, Virtaa | Avainsanat: | Kommentoi

Kaikkein yksityisin on kaikkein universaaleinta

Tämän vuoden aikana olen maalannut tai muuten taiteillut hyvin vähän. Evakkoasuminen putkiremontin alta on hyvä selitys, mutta ei todellinen syy. Taiteentekemiselle ei ole ollut aikaa eikä tilausta, kun kasvu on tapahtunut muilla elämänalueilla, kohdatessani ihmisiä. En ole tarvinnut taidetta välittäjäksi. Maalaaminen palaa aikanaan, jos sille on tarvetta. Äidinäidin kuoleman jälkeen on ollut myös vaikea kirjoittaa mitään blogiin. Olen maininnut hänet niin useasti, että lähtö ansaitsisi oman kertomuksensa. Toisaalta Eevi tuskin välittäisi nettijulkisuudesta. Hän toivoi, että hautajaiset järjestettäisiin kaikkein läheisimpien läsnä ollessa. Näin tapahtui. Eevin rakkaudessa lapsia ja lastenlapsia kohtaan oli hiljaista voimaa, jonka läsnäolon tuntee tänäkin hetkenä.

Serkkuni kertoi muistopuheessaan, kuinka Eevi oli kerran hänelle sanonut, että hän ei ole elämässään tehnyt muuta kuin hoitanut lapsia, pessyt pyykkiä ja laittanut ruokaa. Myöhemmin, serkku jatkoi, Eevi ymmärsi, että juuri näissä toimissa hänen elämänsä oli ollut täyttä. Haluaisin lisätä, rakkaudesta. Niin sanotuilla saavutuksilla ei ole mitään arvoa, jos niitä ei ole saavuttanut rakkauden kautta. Elämä on täynnä pyrkimyksiä: tulla toimeen, hankkia asunto, kumppani, perhe; tulla taiteilijaksi tai opettajaksi. Mihin se kaikki pyrkimys tähtää? Onko perimmältään kysymyksessä toive tulla rakastetuksi? Silloin me lähestymme kysymyksen ratkaisua oudolla tavalla. Miksei voisi suoraan mennä rakkauteen? Tarvitseeko meidän aina saavuttaa jotain ollaksemme rakastettavia itsellemme ja toisille?

Vuoden aikana olen kohdannut monia ihmisiä, kuullut toinen toistaan hurjempia tarinoita. Tarinoissa kuulen ihmisen ikuisen kysymyksen, mikä tarkoitus tällä kaikella kärsimyksellä on? Sanonta ”mikä ei tapa, se vahvistaa” tuntuu täysin kohtuuttomalta. Henkinen tuska ja häpeä on musta aukko, johon kaikki ilo ja elämänvoima katoaa. Tuon mustan aukon reunalta katsoessani ymmärrän, että kuka tahansa voi syöksyä sen uumeniin. Pieni ero minun ja näiden kohtalotovereiden välillä on se, että minä kannan mukanani isoäidin ja vanhempieni välittämää rakkautta, joka pitää minut reunan turvallisemmalla puolella tapahtui sitten mitä hyvänsä.

Lainasin otsikon Monica Lewinskyn puheesta Forbes under 30 Summitissa, kuudentoista vuoden jälkeen kohusta. Hän kertoo kuinka vain kallionluja perheen ja ystävien tuki pelasti hänet median ja nettikiusaamisen jatkuvilta emotionaalisilta hyökkäyksiltä. Saatamme usein vertailla kokemuksiamme ja vertaillessa samalla vähätellä omia tuntemuksiamme. Olen kokenut pahaa, mutta se ei ole mitään siihen verrattuna, mitä sinä koit. Monica sanoo puheessaan, että jos yksi hukkuu kuudenkymmenen jalan syvyyteen ja toinen kolmenkymmenen jalan, niin onko sillä erolla oikeasti merkitystä? Molemmat hukkuivat.

Voin eläytyä Monican jännitykseen, mistä hän puhuu puheen alussa. Salon lukiossa käydessäni puhumassa hivistä minua jännitti tunnin alussa niin, että polvet louskuivat. Ajattelin jännityksen iskeneen siitä syystä, että siinä hetkessä tajusin kuinka intiimeistä ja yksityisistä asioista olin tullut puhumaan. Mutta nyt ymmärrän, että myös siitä syystä, että minua pelotti se, pystynkö välittämään sen ajatuksen, että millaisen  tahansa kriisin nuoret ehkä jossain elämänsä vaiheessa kohtaavat, he eivät ole yksin. Me kaikki kohtaamme saman inhimillisen kärsimyksen jossain muodossa ja kohtaamisesta toiseen parannamme toistemme haavoja yhdessä.

Kategoria(t): Päiväkirja | Avainsanat: , | 3 kommenttia

Talvi tulee

Haapalan katto on romahtanut. Kaikki kuolleet ovat jättäneet talon. Ne empivät hetket: astuako ulos juhlallisesti vai lapsellisen riemun täyttäminä lennähtää katon aukosta? Yhtäkaikki ne ovat lähteneet, talo on tyhjä. Yläkerta on silkkaa kattotiilen murskaa ja huonekalujen pirstaleiden sotkua. Katon ranka katkesi pelkästä vuosikymmenten painosta. Tuuli repii auki vintin arkut ja kirstut. Vaatteita on hujan hajan. Aikakauslehtien riekaleet ja kirjeet juoksevat vapaina pitkin pihaa ja peltoa. Marian, Annan ja Ingeborgin kirjeenvaihto tanssii villiintyneen puutarhan käytävillä punaisten ja keltaisten vaahteranlehtien kanssa.

Hiutale leijuu yläkerran käytävään. Se ponnahtaa ilmavirrassa vielä ylös, laskeutuu uudelleen katon aukosta sisään. Rohkeutta kerättyään se kulkee pitkin yläkerran käytävää, kurkistaa portaisiin ja laskeutuu niitä pitkin huoneisiin. Hiutale kieppuu eteisestä saliin ja väsyneenä se huoahtaa tuolille lepäämään. Hetken paikallaan kimmeltäen se sulaa, katoaa jälkeä jättämättä. Hiutalesisaret tanssivat sisään taivaaseen saakka ammottavan katon läpi. Valssi, kiihtyvä bolero. Musiikki vaimenee sisarten peitellessä huoneet valkoiseen untuvaan.

Ruth kurottelee kielellä nenänpäähän pudonnutta hiutaletta. Hän painaa ylävartalon alas, hakee voimaa liukuun, kun oikea jalka potkaisee vauhtia. Ojennetuin käsin hän liitää jäällä, vaaka, attitude, käännös. Ruth leijuu hiutaletanssissa. Maria rientää rantaan nauraen. Äiti kohottelee hameen helmoja, etteivät ne laahaisi lumen pintaa. Annalla on termospullossa kuumaa suklaata, Ingeborg hahmottelee croqueja, mutta ei millään ehdi vangitsemaan liikettä. Jokaisella vetäisyllä hän ehtii juuri ja juuri piirtää käden tai jalan. Hän katsoo päätä kallistaen paperia. Tämä on hyvä. Juuri tältä liike näyttää.

huvilaportaat

Kategoria(t): Räiskeitä | Kommentoi