Kehollisuus on avain tietoisuuteen

Syksyllä kokoonnuimme pienellä joukolla teeman taideryhmä alla. Ajatukseni oli pitää teema niin avoimena, että kohtaisimme taiteen itsensä, ilman mitään käsitteellisiä apuvälineitä, joita esimerkiksi taiteenhistoria tai kirjallisuustiede ovat. Osa ryhmän jäsenistä kertoi etukäteen, ettei tiedä mitään taiteesta. Se on hassu käsitys, kun mainokset, sosiaalinen media ja televisio muutamia mainitakseni tykittävät kuvallista viestintää tajuntaamme. Lisäksi me elämme tekstien maailmoissa, ei pelkästään kirjoitettujen tekstien, vaan myös erilaisten diskurssien maailmoissa. Eniten olemme sen tarinan lumoissa, jonka olemme muodostaneet itse itsestämme.

Miten voi palautua alkuasetuksiin ja nähdä taiteen sellaisena kuin se on, ilman käsitteellistä höpinää? Ryhmän jäsenillä oli hyviä ajatuksia ja tietoja eri taiteenlajeista. Kävimme näyttelyissä ja taideterapeutin työhuoneella. En osannut selittää pyrkimystäni ja niin kokoontumisista tuli hyvin avoimia keskustelutilaisuuksia, sinänsä hyviä, mutta niiden suunta oli toinen kuin olin ajatellut. Kun iskimme kädet maaliin Kirsin työhuoneella, olimme tarkoittamassani toimessa.

Avoimuudessa ja pyrkimyksessä on yhteensovittamaton ristiriita. Välittömästi pyrkimyksen tai päämäärän noustessa horisonttiin avoimuus katoaa. Silloin katse kohdistuu yhteen pisteeseen, juuri siihen päämäärään. Lähimmäs ajatustani pääsee, jos lähestyy taidetta kehon kautta, kehollisina aistimuksina. Kaikki sittenkin palautuu siihen, miten koemme asiat kehossamme ja myös se on suurien tulkintaeroavaisuuksien syynä yhtä paljon kuin aiemmat tiedot ja taidot taiteesta. Olisiko ryhmän kokoontumisissa pitänyt tehdä hengitys- ja rentoutumisharjoituksia? Hiljentyä puheen sijaan?

Olen kirjoittanut harvakseltaan blogia. Viimeisten postausten aiheet ovat olleet useimmin henkilökohtaisia kuin taiteeseen tai taiteen tekemiseen liittyviä. Kuvataiteen tekeminen on (jälleen kerran) ollut taka-alalla. Olen keskittynyt järjestötoimintaan ja sen myötä seksuaaliterveyden edistämiseen liittyviin kysymyksiin. Olisi tuntunut oudolta jakaa noita ajatuksia tässä blogissa, jonka teema on aivan eri. Vai onko se? Seksuaaliterveydessä ei ole kysymys sääntöluetteloista mitä saa tehdä ja mitä ei, vaan siitä, että jokaisella on oikeus ilmaista seksuaalisuuttaan sillä tavoin kuin se on itselleen luontevaa ja nautittavaa (ellei se loukkaa muita). Tämän voi yleistää muuhunkin tekemiseen, miksei taiteeseen. Taiteen tekemiseen ja tulkitsemiseen voi suhtautua niin kuin seksuaalisuuteen: sitä ei tehdä jonkin päämäärän saavuttamiseksi, vaan sen vuoksi että se on itsessään nautinnollista.

Taiteen yhteydessä puhutaan inspiraatiosta, nykyään muodikkaampi sana on ehkä flow. Flow`n mukaan pääsee vaikka sukkaa neulomalla. Kun huomio keskittyy tekemiseen tai sen kohteeseen tekijän minän sijaan, niin silloin on yhtä sen kohteen kanssa. Se on tila, jossa on ikään kuin astunut ulos itsestään. Tila pakenee määrittelyjä, vaikka lukemattomia oppaita on kirjoitettu sitä kuvaamaan.

Minun taiteen tekemiseni on ollut älyyn suuntautunutta ja käsitteellistä ilmaisevista elementeistä huolimatta. Tunnen, että käsitehetteikön läpi pääsee rämpimään vain keskittämällä huomio takaisin siihen kehoon, joka taiteen tekee. Suuntauduin mieltä kehittäviin harrastuksiin ja aineisiin jo pienenä koululaisena siitä onnettomasta syystä, etten koskaan ymmärtänyt minkään pelien sääntöjä. Onnetonta tämä oli siksi, että kaksi vuosikymmentä kului kuvitelmassa, että en pidä liikunnasta. Kaikkihan tietävät, että kun ulkoilee ja liikkuu, niin ajatus juoksee paremmin. Miksi en uskonut sitä? Koska luulin, että se on ikävää. Vasta kokemuksen kautta opin, että minä ja varsinkin kehoni nauttii liikkumisesta. Tuvasta ulos lähtemisen syyksi, niin kuin isäni yritti murrosiässä kehottaa, kun nenä oli kiinni dostojevskeissä, ei tarvita erityistä päämäärää.

Ihminen on kokonaisuus, joka voi hyvin vasta kun elämän eri osa-alueet ovat riittävässä tasapainossa. Henkilökohtaisten asioiden tuomisella blogiin olen kuvaillut sitä polkua, miten tunnen oppineeni niistä tavoista, miten reagoin elämän tapahtumiin. Tapojen taustalla on perhedynamiikka, joka on taas muovaantunut parisuhteissa ja ystävyyssuhteissa. Minun on täytynyt sylkäistä se ulos, ennen kuin voin vapaasti hengittää. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen olevani kotona maailmassa. Tunnen tekeväni sitä, mitä haluan tehdä ja että se mitä teen, haluaa minua. Keskeinen tekijä minulle on ollut kehon uudelleen löytäminen. Hullu ajatus, kun tajuaa, että se on ollut tässä koko ajan.

Kiehtovalta tuntuu myös se, että sellaiset kehon automaattiset toiminnot, kuten hengitys, ovat avain tietoiseen mieleen. Kysymys olenko se minä, joka hengitän vai tapahtuuko se minulle, saa pohtimaan mikä on tämä kokonaisuus, jota minä ja tuntemani ihmiset ovat tottuneet kutsumaan minun nimelläni. Tietoinen mieli on astunut ulos itsestään ja voi tarkastella ajatuksiaan ja jopa tunteitaan kuin sukkapuikkoa ja lankakerää. Se asia, jota haluan taiteilijana näyttää, kielenopettajana tai seksuaalineuvojana ohjata kokemaan, on vapaus, joka jokaisella on luottaa kykyihinsä ja toimia omaksi ja toisten hyväksi.

Mainokset

Tietoja luovuuttakohti

Olen 40 vuotias AMK Kuvataiteilija, venäjän kielen opettaja ja pian taas opiskelija. Blogissani kirjaan muistiin työprosessini vaiheita ja ajatuksia; haen pontta kuvataiteen parissa työskentelylle. Venäjä blogi käsittelee venäjän kieltä ja kulttuuria.
Kategoria(t): Oma taide, Tänään ajattelin Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s