Mamman maitokärryt

Sain äidiltäni lainaksi isoäidin isoisän kirjan, Leo Tolstoin Mikä on uskoni, Otavan kustantama vuonna 1907. Äiti oli hieman huolestunut, etten vain hävitä kirjaa tai vie sitä divariin. Pidän sitä kalleimpana aarteena enkä syö banaania sitä lukiessani niin kuin edellisen lainakirjan kanssa kävi kalpaten banaanitahrat lainauksen jälkisaatteena. Kirja on linkki ihailemani miehen ja esi-isän ajatteluun ja sieluun, ottaen huomioon sen aiheen. Tiedän, että Kajander-pappa oli ”tolstoilainen”, mitä ikinä se sitten hänelle on merkinnytkään.

Tässä pienessä kirjassa Leo Tolstoi pohtii kristinuskon ydinsanomaa. Hän kertoo, että Matteuksen evankeliumin se kohta, missä Jeesus kehottaa kääntämään toisen posken sille, joka lyö poskelle, muodostui käännekohdaksi hänen elämässään. Toden totta, niin kuin Tolstoi kirjoittaa, tuosta kohdasta jää mieleen jostain syystä vain toisen posken kääntäminen, mikä tuntuu täysin mahdottomalta vaatimukselta. Itse pääasia jää huomaamatta: ”älkää tehkö vastarintaa sille, joka tekee teille vääryyttä”. Se tarkoittaa sitä, että tietoinen mieli voi olla tyhjä tila, jossa toisen negatiiviset ajatukset tai teot tapahtuvat. Sieltä käsin voi rauhallisin mielin kertoa oman näkemyksensä asiasta, menemättä mukaan itse tunteeseen. Kehotus ei tarkoita alistumista väkivallanteolle, vaan olla tarttumatta itse tunteeseen.

Jaakko on ollut mielessäni esi-isistäni suurmiehenä ja saavuttamattomana esikuvana. Olihan hän Mustilan koulun johtokunnan puheenjohtaja muiden tärkeiden toimiensa ohella. Kerrotaan myös, että hän oli hyvin huumorintajuinen ja että hän pysähtyi juttelemaan jokaisen työmiehen kanssa. Hän oli pidetty tilanhoitaja. Tarkemmin ajatellen joka ikinen isä ja äiti on suurmies tai nainen omassa toimessaan. Kaikki eivät vain toimineet yhtä tietoisesti, kuin Jaakko. Tietoisuus saa toiminnan ja työn tuntumaan miellyttävältä askareelta. Muut ovat painaneet sisulla eteenpäin.

Isonkyrön Orisbergin koulussa oli muuten Z. Topelius ollut opettajana. Näin ei varmaan enää ollut Jaakon aikana, mutta ehkä koulussa oli tuon aikaisiin oloihin verrattuna erityisen kehittynyt pedagogiikan perinne. Isoäidin isän suvussa taas painettiin sisulla eteenpäin. Aiemmassa kirjoituksessani arvelin Edla-Marian, isoäidin isän isoäidin, pitkäikäisyyden salaisuudeksi rakkauden. Isoäiti kerran sanoi äidilleni, että ”siinä vasta oli ilkiä ihminen”. Kauniisti ilmaistuna ilkeys lienee sisukkuutta. Edla-Maria oli vanhoilla päivillään äidinäidin kotitalossa hoitamassa lapsia. Talonväen kanssa kerran taas riitauduttuaan hän nappasi rukin kainaloon ja lähti taittamaan jalan matkaa Villikkalasta Kimonkylään, mistä hän oli kotoisin. Elimäen Villikkalan kylästä on nykyteitäkin pitkin varmasti 30 kilometriä matkaa Kimonkylään. Edla-Maria pysähtyi Mustilassa Jaakon perheen luona vetämään henkeä. Siellä hän leppyi ja tuli takaisin Sihvolaan.

Kangasniemellä käydessämme kuulin isän tädiltä tarinan Rauha-mamman ensimmäisestä piikomispaikasta. Tympääntyneenä loputtomalta tuntuvan sisarusparven hoitamiseen palkatta, hän etsi pestin tarpeeksi kaukaa kotoa. Rauha oli nähnyt mikkeliläisessä lehdessä ilmoituksen ja sen perusteella hankkiutui maataloon Kouvolan kylään. Rauha lypsi talon lehmät kaukaisella niityllä ja ajoi tonkat talolle. Kerran tiellä oli koira. Hevonen säikähti koiraa ja pillastui. Kärryt menivät nurin. Rauha lensi päistikkaa pöpelikköön. Kaikki tonkat meni nurin ja maidot valui maahan. Mamma sai ruhjeita, mutta ei auttanut kuin tyynnytellä hevonen, korjata tonkat kärryyn ja jatkaa matkaa talolle. Siinä vasta sisukas nainen, Saara-täti päätti kertomuksen.

Saara-tädin kertomuksen myötä vasta kykenin näkemään ihmisen sen kuvan takaa, jonka olin muodostanut mammasta. Miksi mammasta ei saanut leikkikaveria kuten muista aikuisista? Hän ei vain tiennyt paremmasta eikä hänellä ollut aikaa tai mahdollisuutta ottaa selvää. Hänen tekemisensä oli sinnikkyydellä kyllästetty, mutta hieman ilotonta ja ei-niin-tietoista omista ja muiden tunteista. Lainatessani kirjan äitini oli selvästi huolestunut siitä, että alkaisin juoksennella ympäriinsä paljain jaloin, niin kuin kreivi Tolstoi teki viimeisinä päivinään. Kreivin ja minun välinen ero on se, että hän oli syntyessään suurmies. Minun sukupuussani on työtään rakkaudella ja sinnikkyydellä tekeviä tavallisia ihmisiä. Sellaisesta puusta omena ei pudotessaan vieri yhtä pitkälle kuin kreiviomena, alkaa vain elää oman näköistä elämää noiden samojen läheisten avustamana ja rinnalla.

Advertisements

Tietoja luovuuttakohti

Olen 40 vuotias AMK Kuvataiteilija, venäjän kielen opettaja ja pian taas opiskelija. Blogissani kirjaan muistiin työprosessini vaiheita ja ajatuksia; haen pontta kuvataiteen parissa työskentelylle. Venäjä blogi käsittelee venäjän kieltä ja kulttuuria.
Kategoria(t): Isien tarina Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s