Joulun lapsen sanomaa

Suurin este luovuudelle on oma mieleni, joka asettuu sen tielle lakkaamattomalla arvostelullaan. Parhaat työt syntyvät siksi pään ulkopuolella ja nopeasti. Armoton kriitikko on sisäinen ääni, jota yritän paeta tai jonka haluan vaimentaa, mutta vapaudun sen otteesta vasta kun kuuntelen mitä sillä on asiaa: kiitän informaatiosta ja sanon, etten ole samaa mieltä ja jatkan tekemistä. Lopullisesti siitä voisi päästä eroon tunnistamalla kenen ääni se on ja mitä tarkoitusta se on palvellut. Sitten kun tämä on selvitetty, sanon sille lopulliset hyvästit. Tämä vaatii jo pidempää työskentelyä.

Puolitoista vuotta sisartani nuorempana olen lapsena pinnistellyt kulloisenkin kehitysasteen äärirajoilla ja joutunut vertailemaan taitojani häneen. Tämän vuoksiko on niin vaikea olla tyytyväinen mihinkään, mitä teen? Kriitikko on oma projektio ja sen vuoksi sitä vastaan on entistä vaikeampi esittää mitään puolustusta. Sille voi vain antautua ja, – antaa sen olla. Voisi luulla, että itsekritiikki on laadun tae kaikelle tekemiselle. Niin ei kuitenkaan ole, koska epäonnistumisen pelko estää edes ryhtymästä toimeen.

Isänäiti oli taitava matkimaan naapurien ja läheistenkin sanomisia ja puheenpartta. Se oli raivostuttavaa. Matkiminen asettaa toisten tekemiset naurunalaiseksi tai mikä vielä pahempaa, vähättelee koko persoonallisuutta. Jos päämääräni on olla kielenopettaja, niin opettajana haluan luoda luokkahuoneeseen turvallisen ilmapiirin. Sivaltavan ironian ja sarkasmin levittely ei johda siihen. Ironian tuolla puolen on todellinen ilo, joka liittyy parhaisiin oppimiskokemuksiin, ja siten myös tuloksiin. Sama pätee myös taiteentekemiseen. Tämän vuoksi yksi tärkeimmistä ”oppiaineista” tällä hetkellä on se, miten minä toimin? Millaisia tiedostamattomia virtauksia tässä ihmiskehossa ja mielessä liikkuu? Vasta kun pystyn tunnistamaan ja ymmärtämään niiden alkulähteen, on minulla mahdollisuus ohjailla toimintaani tarkoituksenmukaisesti. Ajatukset voi valita kun tuntee niiden juuret.

Pari postausta taaksepäin tuskastelin isien tarinan muuttuneen taakaksi. Olin väärässä. On totta, että sirpaleisten tarinoiden kokoaminen ehjäksi kuvaksi on työlästä, mutta minun tarinani alkaa paljon ennen minua ja sen kokoaminen on minun tehtäväni. Mitä on hiljaisuuden tuolla puolen? Millaisia vastauksia saa kysymyksiin, joita ei edes voi esittää tai joiden esittäminen on liian myöhäistä? Kaiut minussa ovat vääristyneitä. Tositarinaa ei tavoita kukaan: onko sitä edes? Edesmenneiden tarinat ovat yhtä lailla sirpaleista koottuja heijastuksia ja niin edelleen. Ihminen rakentaa itsensä niistä aineksista, joita on tarjolla.

Isänäidin ankaran uskonnollisilla vanhemmilla ei riittänyt ymmärrystä lapsen maailmaan. Omat kokemukseni uskovaisista isotädistä tai naapurin mummosta, joka hoiti minua, antoivat valoisan kuvan kristillisyydestä, mutta kaikille kristinuskon sanoma ei loistakaan valoa, vaan tarkoittaa ankaraa tuomiota. Ensimmäisen korinttolaiskirjeen kuvaus rakkaudesta ei ole vaatimus vääntyä pakottaviin asentoihin ollaksemme rakkauden arvoisia. ”Uskossa, toivossa ja kärsivällisyydessä rakkaus ei tunne rajoja” tarkoittaa rakkauden perimmäistä olemusta ja Jumalan rakkautta ihmistä kohtaan. Jos siinä voi lepuuttaa itseään, niin senkaltainen rakkaus välittyy myös ihmisestä, ilman pakottamista.

Isoäidille syntyi nuorempia sisaruksia vuoden välein. Nykytiedon valossa kiintymyssuhteista on selvää, että hän jäi ilman riittävää hoivaa. Äidin sylissä on tilaa vain yhdelle lapselle ja sata vuotta sitten maatalonemännällä ei ollut aikaa tarjota sitäkään. Oli tärkeämpääkin tekemistä, perheen elannosta huolehtiminen. Ankarat olosuhteet ja sota elävät meissä yhä. Niiden seurauksena me uskomme, että uhrautumalla ja tekemällä jotain muuta kuin mitä sisäinen äänemme sanoo, täytämme ulkoiset hyvän elämän mitat ja teemme oikein. Isoisät lähtivät vuosikausiksi puolustamaan isänmaata ja perheitään rintamalle. Siinä ei tietenkään ollut vaihtoehtoja, mutta onnettomuudeksi esimerkiksi oma isäni oli ilman isää juuri siinä kehitysvaiheessa kun pieni lapsi luo kiintymyssuhteen vanhempiinsa. Nyt puhutaan talvisodan hengestä ratkaisuksi kestävyysvajeeseen: uskotellaan että mitä nopeammin äidit ja isät palaavat työelämään, sitä parempi. Kenelle?

Miten isänäitiä vuotta myöhemmin syntynyt äidinäiti onnistui sitten luomaan eheän kiintymyssuhteen? Tai ainakin vuosia myöhemmin kuuntelemaan lasta aidosti eikä ajattelemaan lapsien puolesta tai heidän ylitsensä mitä he hänen mielestään tarvitsevat. Nämä seikat ovat mielestäni päivänselvästi linkittyneet. Äidinäidillä oli yhtä monta sisarusta kuin isänäidilläkin, mutta hänellä oli ”omahoitajana” isomummo Edla-Maria. Ehkä tässä on näennäisen pieni, mutta sittenkin ratkaiseva ero. Edla-Maria eli miltei satavuotiaaksi ja hänen kasvattinsa elää yhä, pian sadan vuoden iän saavuttaneena. Pelkkää sattumaako? En usko.

Molemmat isoäidit väistivät talvisodan pommitukset pienten lasten kanssa maaseudulle: isänäiti kotiinsa etelä-Savoon, mutta äidinäiti ei noudattanut sisarensa kutsua tulla kotitalon turvaan. Äidinäidin ratkaisut olivat itsenäisiä; hänellä oli rohkeutta irtautua vahingollisena pitämänsä kotipiirinsä vaikutuksesta. Jossain mielessä on epäreilua vertailla isoäitejä ja nykymaailman näkövinkkelistä tarkastella heidän valintojaan. Heidän lähtökohtansa olivat sittenkin hyvin erilaiset. Täysi myötätuntoni isänäidille, joka eläessään ei päässyt kiinni oman näköisestä elämästä isoisän kanssa vaan rakensi sen kuvaksi hyvästä elämästä.

Matka kohti luovuutta on johtanut yllättäville poluille. Niin tämä blogikin polveilee ajatuksesta toiseen, mutta niillä on yhteys toisiinsa. Juuret-näyttelyä ja sen töitä valmistaessani ajattelin esi-isiä ja löysin uudella tavalla heidän ja minun välisen yhteyden. Ajatukset eivät pysähtyneetkään näyttelyn päätyttyä. Kun ajattelin, mikä on parasta äitien ja isien töissä ja toimissa, sen voi pelkistää sanaan rakkaus. Pienellä avustuksella löysin myös isien hiljaisen rakkauden. Sillä ankaralla kriitikolla ja Jumalalla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Edellinen on vain oman tuomitsevan yliminäni ääni. ”Rakkaus ei koskaan katoa”.

Advertisements

Tietoja luovuuttakohti

Olen 40 vuotias AMK Kuvataiteilija, venäjän kielen opettaja ja pian taas opiskelija. Blogissani kirjaan muistiin työprosessini vaiheita ja ajatuksia; haen pontta kuvataiteen parissa työskentelylle. Venäjä blogi käsittelee venäjän kieltä ja kulttuuria.
Kategoria(t): Päiväkirja. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s