Hiljaiset miehet kiukuttelevat

Eino-pappa sanoi, että mennään kiukuttelemaan, kun hän tarkoitti keinumista. Talvella keinuttiin sisällä, kesällä ulkona koivujen katveessa vihreäksi maalatussa pihakeinussa. Pappa potki hiljaa vauhtia ja kun hän oli oikein hyvällä tuulella, vihelteli jotenkin huulien ja hampaiden välistä niin, ettei sävelmästä oikein saanut selvää. En koskaan muista hänen laulaneen, vaikka tiedän että musikaalisuus on sieltä perimässä. Tai onhan se äidinisälläkin. Mandoliini pysyi vain ikuisesti Sulo-vaarin tuolin vierelle seinälle ripustettuna.

Mikä veti vaarit hiljaiseksi? Eino oli kolmenkymmenen kun talvisota syttyi, äidinisä viisi vuotta nuorempi. Eino ei joutunut rintamalle ihan poikasena sentään. Silti sota ei voi olla jättämättä jälkiä tai äidin kuolema, silloin kun hän oli ollut vasta kymmenen vanha. Miten sen aikakauden mies voi antaa kielen traumaattisille tapahtumille? Maatalon poikana Eino pääsi rintamalla hevosmieheksi. Ehkä eläimet saivat kuulla huolet, – tai sitten on parempi pysyä vain hiljaa.

Minun syntyessäni talvisodan syttymisestä oli tietysti jo liki kolmekymmentä vuotta. Pahimmat ahdistukset oli siihen mennessä purettu tai lukittu visusti mielen ullakolle. Tärkeintä on rakentaa elämää, katsoa eteenpäin. ”Isien tarina” on ollut pitkälti äitien tarinaa tai ainakin äitien välittämää tarinaa. Silti ajattelen silloin tällöin, että näistä hiljaisista miehistä olen imenyt mallia miehenä olemiseen. Mitä hiljaisempia he ovat, sitä suuremmaksi käy uteliaisuus, mutta heidän kuuntelemisensa vaatii hiljaisuutta ja kärsivällisyyttä johon en aina kykene eikä heiltä itseltään enää voi kysyä.

Kun nyt ajattelen Eino-pappaa, jostain syystä usein silmiin nousee yksi kuva: hän jolkottaa saappaanvarret lonksuen edellä ja minä isosiskoni kanssa loikin perässä. Hän näyttää miten paimenpojasta saa jytkyn vain kun laittaa käden maahan jos jalassa on saappaat. Tai ehkä se oli sittenkin setä, joka opetti tuollaiset temput. Saran päässä tasapainottelemme ojan yli heitettyä lankkua pitkin ja kuljemme kuusimetsikön läpi kohti Pienenladon peltoa. Pappa noukkii maasta ketunleipää ja ojentaa meille maistettavaksi kirpeää herkkua.

Eino murahtaa mullikoille jotka tunkevat syöttökaukalolle. Hurjan isot eläimet tottelevat häntä ja väistävät, että hän saa kaadettua jauhot kaukaloon. Jos iso tiinu on vajaa, vettä täytyy noutaa peltotien toiselta puolelta Mustaojasta. Penger on jyrkkä, ojan vesi juoksee hurjaa vauhtia kalliopohjaa vasten. Se on kylmää ja aivan mustaa, kun sen alkulähde on suolla. Mustan sangon sisältö loiskahtaa puutiinuun ja sen reunan vihreä leväparta läikähtää veden mukana. Vasikan kostea ja jauhoinen turpa työntyy aidanraosta ja kieli tavoittelee naamaa.

Eino mainitaan Lapinlahden kotiseutukirjassa, sen luvussa ’Elämää savutuvissa’ on kuvaus tapahtumasta heinänteon aikaan. Jo poikasena Eino joutui hoitamaan ikäviä velvollisuuksia, tarinassa hänen pikkuveljensä pudottautuu taukotupana toimineen savutuvan puupankolta vahingossa kissan päälle, minkä seurauksena tältä katkeaa selkä. Heinäväen emäntä määräsi turman aikaansaaneen veljen, Einon, lopettamaan sen onnettoman. Niin tapahtui ja tapauksen aiheuttama suru oli suuri, muistelee Emil Lappalainen kertomuksessaan: hautasimme kissan koko surujoukon läsnä ollessa tuvan takana olleen pellon keskelle suuren kiven juureen*.

Einon ja kissan päälle talloneen Aapeli-veljen edesmennyt äiti, Johanna, oli omaa sukuaan Lappalainen. Tarinan kertoja Emil oli Einon ja Aapeli-pojan serkku. Tarina on aina sekä huvittanut että liikuttanut minua. Mitä kaikkea tavallinen ihminen maallisen vaelluksensa aikana tekee ja rakentaa ja sitten jossain kirjassa kerrotaan tarina kissan lopetuksesta. Toisaalta miten pitkä matka on tuosta savutuvasta isäni kotitalon pöydän ääreen, missä näen Eino-papan tarkkaavaisesti syventyneen sanomalehteensä. Rauha-mamma marmattaa jotain sivussa ja pappa murahtaa vain äärimmäisessä tarpeessa jotain vastaukseksi.

Sanomalehden takana on taas yksi arvoitus ja hiljainen ajattelija. Toisaalta hiljaisuudessa on jotain hyvin turvallista. Eläimet hoidetaan ja samassa lapsenlapset saavat osoituksen kuinka elämä eletään: täyttäen eteen tulevat työtehtävät ja sopusoinnussa luonnon ja eläinten kanssa.

*) Lapinlahti, kotiseutukirja s. 141. Lapinlahti-Seura ry 1994

Advertisements

Tietoja luovuuttakohti

Olen 40 vuotias AMK Kuvataiteilija, venäjän kielen opettaja ja pian taas opiskelija. Blogissani kirjaan muistiin työprosessini vaiheita ja ajatuksia; haen pontta kuvataiteen parissa työskentelylle. Venäjä blogi käsittelee venäjän kieltä ja kulttuuria.
Kategoria(t): Isien tarina Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s