Syödä, nukkua, kuolla

Edellisessä kirjoituksessa onnistuin olemaan osittain liian salaperäinen, vaikka väitin, että välillä on ilmaistava viestinsä suoraan. Vaikka toistaiseksi vietän vuosilomapäiviä palkkatyöstä, niin vakituinen työ on nyt taakse jäänyttä, ainakin toistaiseksi. Aloitin kasvatustieteen opinnot. Tunnustin tai tunnistin vihdoin kutsumukseni, sellaiseksi sitä kai voi kutsua. Sen verran varovainen kuitenkin vielä olen, että tavoite on aineenopettajan pätevyys kielenopettajana. Varovainen siinä mielessä, että rakennan jotain jo opitun ja aiemmin opiskellun jatkeeksi. Hieman huolestuneena huomasin johdantokurssilla, että eniten kiinnostava aihealue tuntui olevan varhaiskasvatus.

Juuri kun viimeinen työviikko lähti käyntiin, sain työtarjouksen. Kyseessä ei ole vakituinen työ, mutta silti pidän tätä jonkinlaisena osoituksena, että olen menossa oikeaan suuntaan koska tarjottu työ etäisesti tukee uusia pyrkimyksiä. Kosmos ei enää koettele, lainatakseni Pekka Himasen käsitettä, vaan tukee uutta suuntaa. Jopa pienissä materiaalisissa asioissa. Yhteistyökumppanit solmivat tiistaina läksiäisaamiaisella kaulaani villaisen kaulaliinan, jollaista olin kaivannut purevan viimaisena aamuna, kun lähdin liian kevyesti pukeutuneena ulos. 

Talouden yleisessä epävarmassa tilanteessa vakituisen työn jättäminen vaikuttaa itsellenikin hetkittäin järjettömältä. Uskon, että päätökseen vaikutti osaltaan myöhäinen lopullinen aikuistuminen, mihin mielestäni kuuluu aiempien sukupolvien arvojen kyseenalaistaminen. Tässä tarkoitan nimenomaan taloudellisen turvallisuuden merkityksen kyseenalaistamista. Paradoksaalisesti tietenkin sen mahdollistaa juuri isovanhempien ja vanhempien väsymätön materiaalisen ja henkisen pääoman kartuttaminen. Ilman tätä henkistä nojaa tällaista päätöstä ei olisi syntynyt. 

Vakituisessa palkkatyössä ei tullut todeksi kaikkein tärkein asia: toisista ihmisistä huolehtiminen käyttäen kaikkia tietoja ja potentiaalisia taitoja. Tämä kirkastui Juuri-näyttelyn myötä, kun pohdin esi-isien ja äitien toiminnan olemusta ja sen perimmäistä ohjaavaa voimaa. Elmatädin kirjeessä joka oli säilynyt siskoni vauvakirjan välissä ja johon aiemmassa kirjoituksessa viittasin, hän kirjoittaa äidilleni aloittaneensa pyhäkoulukurssin Lapinlahdella. Tuolloin hän oli reilusti yli viidenkymmenen. Isoäidin oman äitinsä ihmisiä auttavan toiminnan glorifiointi saavuttaa ajoittain jopa epäuskottavuuden asteen, mutta jotain perää siinä täytyy olla.

Aineenopettajan pätevyyden hankkiminen ei enää tunnukaan tavattoman uskaliaalta eikä varsin myöhäiseltä yritykseltä. Opettajuus ja taide taitaa olla melko tavallinen yhdistelmä. Tunnistan sen kuitenkin läheisemmäksi kuin matkojen myynnin ja operoimisen. Henkilökohtaisesti koen nyt taiteen enemmän välineeksi kuin itsetarkoitukseksi. Viime aikoina olen huomannut, että minulla on kykyjä sellaisiin toimiin, joita olen tähän asti visusti vältellyt. Niiden välttely vastaisuudessakin olisi suorastaan edesvastuutonta ja siksi vuorovaikutustaitojen opiskelu on ensimmäisellä sijalla. Ilmoittauduin ensi kuussa alkavalle tukihenkilökurssille.

Rakkautta ja anarkiaa elokuvafestivaaleilla tiistai-iltana näkemäni ruotsalainen elokuva pudotti minut maan pinnalle. Syödä, nukkua, kuolla -elokuvan päähenkilö on nuori tyttö, joka joutuu työttömäksi vihannespakkaamosta. Tapahtumat sijoittuvat sellaiseen Ruotsiin, joka ei vastaa mielikuvaamme läntisestä hyvinvointivaltiosta. Koko maahanmuuttajien ympäristö ja ihmiset ovat kuin toiselta planeetalta jos vertaan omaan elinpiirini tai kasvuolosuhteisiini. Silti Raša ei lannistu, vaikka työvoimaviranomaisten antama valmennus näyttää enemmän ilveilyltä kuin todelliselta auttamiselta.

Minussa elokuva herätti ajatuksen, että voisiko minulla olla mitään annettavaa sen kaltaisille ihmisille kuin Raša. Kielenopettaminen tuntui jopa elitistiseltä toiminnalta. Nämä ihmiset löytävät voimavaransa omasta elämästään ja toisistaan välittämisestä, jos heille annetaan mahdollisuus edes minimi toimeentuloon ja mihin tahansa työhön. Tässä valossa oma kipuiluni työn merkityksellisyydestä tuntui kohtuuttomalta ylellisyydeltä. Edelleen kuinka saatoin olla huomaamatta kumppanini kapeaa henkistä tilaa meidän suhteessamme, niin että hänen täytyi vaivihkaa häipyä. Autettava ja kasvatettava yksilö taidan olla minä itse. Elämä on kysymyksiä ja paradokseja täynnä, siksi se on elämisen arvoista juuri nyt.

Advertisements

Tietoja luovuuttakohti

Olen 40 vuotias AMK Kuvataiteilija, venäjän kielen opettaja ja pian taas opiskelija. Blogissani kirjaan muistiin työprosessini vaiheita ja ajatuksia; haen pontta kuvataiteen parissa työskentelylle. Venäjä blogi käsittelee venäjän kieltä ja kulttuuria.
Kategoria(t): Päiväkirja Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

5 vastausta artikkeliin: Syödä, nukkua, kuolla

  1. katisar sanoo:

    Onnea ja menestystä uudelle valitsemallesi polulle!

  2. Onnea uuteen elämänvaiheeseesi. Kuulostaa niin tutulta, koska omatkin polkuni ovat olleet monelta osin samankaltaiset. Ystävällisesti, Timo Purjo

  3. Pirkko Anttonen sanoo:

    Lukiessani näitä juttuja käyn mielessäni lapsuuttani Pällikkäällä.Näissä tulee paljon tuttuja asioita.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s