Sama seikkailu

Tampereella oli viime viikonloppuna taiteilijatapaaminen. Pitkän odotuksen jälkeen tapasin Hilkan. Nautimme Pyynikin näkötornin munkeista, päivitimme kuulumisia ja vaihdoimme joitain ajatuksia tulevasta näyttelystämme. Tapaamisen jälkeen jäin miettimään mikä meidän taidettamme yhdistää. Hilkka näytti talvimyrskyn jälkeen kuvaamaansa puistoa, jossa maassa lojui hujan hajan oksia. Se olisi lähtökohta tai malli maalaukselle nimeltä ”Oksat pois”. Sanaleikittely on meille ainakin yhteistä; niiden linkittäminen kuvateoksiin.

Ensimmäinen yksityisnäyttelyni kuusi vuotta sitten oli samalla ammattikorkeakoulun näyttelyprojektin kurssityö. Silloin Eeva oli ohjaajana. Hän on myös nyt Tampereella, mutta ei päässyt tapaamiseemme. Kaipaan mentoria taiteen tekemiseen. Lukemani kirjat auttavat; toisinaan keskustelu ystävien kanssa ohjaa tekemistä. Joskus pelkästään se, että selittää jollekulle, mitä on tarkoittanut tehdä, avaa silmät näkemään työnsä uudessa valossa.

Mentorin puuttuessa tukeudun Eevan viestiin ennen ensimmäistä näyttelyä, hän kirjoittaa sähköpostissa toukokuulta 2007: ”Koko Voimala on nyt teos. Se olet sinä. Nyt vain sinä tunnet, millainen teos on. Parhaimmillaan itsekin opiskelet itseäsi (mikä näkyy tekstissä). Prosessin jatkuessa yllättyy itsekin mitä kaapista tulee esiin”. Tekstillä hän viittaa näyttelypäiväkirjaan, jonka olen liittänyt tähän blogiinkin (näyttelypäiväkirja 2007). Nyt huomaan, että juurien pohdinta on alkanut jo tuolloin. Teen yhtä ja samaa tutkimustyötä; lähestyn juurien kautta itseäni.

Merleau-Ponty kysyy artikkelissaan Epäsuora kieli ja hiljaisuuden äänet*, että mitä muuta maalari (tai runoilija) toisi julki kuin kohtaamisensa maailman kanssa? Ajattelen, että yksittäinen maalaus on viikkojen tai jopa vuosien aikana käytyjen keskustelujen tiivistelmä. Tarkoitan oikeastaan sisäistä puhetta, mutta toisaalta myös vuoropuhelua maailman kanssa.

Keskustelu saattaa johtaa yllättäville poluille, kuten myös tulkinta. Vastaanottajan tulkinta ei voi olla väärä, koska hän kuuntelee keskustelua omista lähtökohdistaan ja tukeutuu tulkinnassa omaan tapaansa hahmottaa ja käsittää maailmaa. Sen vuoksiko kuvataiteilijat niin useasti vaikenevat siitä, mitä he haluavat viestittää? Kysymys edelleen vaivaa minua, vaikka joku toinen voi pitää sivuseikkana sitä, mikä on taiteilijan tarkoitus ja millä tavoin vastaanottajan tulkinta eroaa siitä.

Arkisen keskustelun keskellä ideoiden tai ajatusten esittäminen ei aina löydä sijaa. Maalaamisen tai muiden töiden tekemisen kautta ne löytävät paikkansa. Perheessämme on pitkät käsillä tekemisen perinteet. Isän puolelta maanviljelijät valmistivat työvälineensä itse; äidin puolella on puuseppiä ja raudantakojiakin. Isien töillä oli tietysti käyttöesineen tarkoitus. Metsäkulmalla noustiin aina vinttiin, jossa kangaspuut olivat, ihailemaan minkälainen työ isoäidillä oli tekeillä.

Omat käsitteisiin ja ajatuksiin perustuvat työt tuntuvat tuohon verraten heppoisilta, mutta taiteen tekemisestä tulee olemassa olemisen tapa tai vähintään mahdollisuus ja paikka esittää ajatuksia. Eivätkö moniselitteiset kuvataiteen teokset sitten vain hämärrä niitä ajatuksia, joita haluan ilmaista? Kyllä ja ei. Pitkäkestoisen työstämisen kautta niiden ilmaisu voi olla täsmällisempää ja samalla ne voivat tuoda esille uusia kysymyksiä ja aiheita. Ei ole olemassa pistettä, jossa kaikki on valmista. Juuri se tässä on kiinnostavaa.

Merleau-Ponty toteaa samassa artikkelissa, jota yllä lainasin, että ”taidemaalarit ja kirjailijat ovat vuosikausia työskennelleet aavistamatta olevansa sukulaisia. Mutta tosiasia on, että heidän seikkailunsa on ollut yksi ja sama” (s. 273) ja edelleen: ”myöhemmin kun maalarin näkeminen ja toiminta ovat vihdoin vapaita, ne heittävät kohteet totutuilta sijoiltaan ja asettavat ne uuteen järjestykseen, ja runoilja tekee saman sanoille” (s. 293).

PS Sillä aikaa kun kirjoitin tätä postausta, otsakekuvan Slef ilmestyi keittiömaisemaani. Artikkeliin liitetty tietty otsakekuva näkyy vain jos klikkaa postauksen auki omaan ikkunaan oikean laidan linkistä, kirjoituksen otsikosta.

* Miika Luodon ja Tarja Roinilan toimittama ja suomentama kokoelma Maurice Merleau-Pontyn kirjoituksia Filosofisia kirjoituksia, s. 293. Kustannus Nemo 2012.

Mainokset

Tietoja luovuuttakohti

Olen 40 vuotias AMK Kuvataiteilija, venäjän kielen opettaja ja pian taas opiskelija. Blogissani kirjaan muistiin työprosessini vaiheita ja ajatuksia; haen pontta kuvataiteen parissa työskentelylle. Venäjä blogi käsittelee venäjän kieltä ja kulttuuria.
Kategoria(t): Oma taide, Päiväkirja, Tänään ajattelin Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s