Viestejä korppikuusen alta

Molemmat nimimyrskyni kaatoivat kuusen kotipiireissämme. Vuosi sitten tapaninmyrsky viskoi nurin satavuotisen puun Taukaniemessä. Latva oli niukasti ohittanut rantasaunan räystään ja rähmällään rujottanut runko katkaisi huussipolun. Alkukesän isä jupusi puun kuorta kirjanpainajatoukkien pelossa. Antinmyrsky vuorollaan kaatoi tänä vuonna kuusen äidin kotitalon pihasta Metsäkulmalla.

Kun Valkoset raivasivat maapalaansa, kuusenkantoja kertyi sellainen läjä, että rintamamiestila sai nimekseen Kantola. Rauha -mamman käskystä keskelle pihaa rauhoitettiin kuitenkin kuusi jokaiselle perheenjäsenelle. Taisi niitä olla muutama ylimääräinenkin. Hän rakasti puita. Ehkä tästä juontaa ikuinen jähnystys, pitäisikö Taukaniemessä kaataa puita vai ei. Kerran äidinisä totesi, että jos miä jäisin tänne viikoks, niin pistäisin tontin siliäks. Sulo tarkoitti tietysti järvimaisemaa peittäviä puita. Selvästi rintamaiden poika.

Kahdeksankymmenluvun alussa muutimme Porvooseen. Aloitin uudessa kaupungissa yhdeksännen luokan ja sisareni lukion. Sisko tuli kerran tuohtuneena koulusta kotiin. Joku hänen uusista luokkatovereistaan oli tokaissut, että minkä korppikuusen alta hän oikein on kotoisin. Närää kotikaupunkimme puolesta lievensi huvitus korppien ja korpien sekoittumisesta kaksikielisen pojan puheessa.

Oikeaa puukansaahan me silti olemme, ainakin isän puolelta. Vanhin isotädeistä oli ollut nuorena tyttönä vielä kaskenkaadossa. Lapinlahdella käytiin jollain sukulointireissulla ihmettelemässä Pällikkään kyläkoulun pihapiirissä karsikkokuusta. Muistan hämärästi puun ja kun sitä käytiin katsomassa. Isotädin paistamat munkit olivat varmaan päällimmäisenä mielessä.

Isosiskon vauvakirjan välistä löytyi Elmatädin kirjoittama kirje sisaren syntymävuodelta 1967 marraskuun paremmalta puolelta. Elma sättii itseään ’aivan suurimmaksi huolimattomien piällysmieheksi’, kun ei ole kirjoittanut pitkiin aikoihin. Mutta monta kertaa, hän jatkaa, – olen taivaltanut ajatuksin siivin siellä luonanne. Nelisivuisen kirjeen lopussa täti pyytää äitiäni ottamaan pienokaista kädestä kiinni ja katsomaan silmiin kun kertoo lapselle tätirytykän terveiset. Lapinlahdelta sitä oli matkaa korppikuusen alle taivaltaa veljenpojantytärtä katsastamaan. Tuohon aikaan Elmalla oli vielä karjakin hoidettavana.

Täti rytyää päivä kerrallaan, milloin paremmin milloin huonommin. Viisitoista vuotta myöhemmin minulle kirjoitetun kirjeen käsiala on jo paljon huterampaa. Sama lämmin tervehdys paistaa kuitenkin tästäkin kirjeestä. Kirje on päivätty Antinpäivää edeltävänä päivänä. Elma kiittelee, kun muistan ’täti rutusta’. Hän kyselee, että onko minusta syksy kiva vuodenaika. Tädin itsensä täytyy aivan toden teolla opetella talven tuloon. Ylä-Savon vaarojen keskellä alkava talven aika olikin varmaan aika synkkä. Kirjettä edeltävänä päivänä oli kuitenkin satanut lunta. ’Kyllä olis hyvää materiaalia rakentaa lumilinnoja ja lumi-ukkoja’, Elma kirjoittaa.

Nyt ei Rinnepellon pihalle ole enää ketään suunnittelemassa lumiukkoja. Eteläisessä Kymenlaaksossakin Rauhan kuuset saavat kurkotella korkeuksiin omassa rauhassaan. Korpit tulevat jo pihapiiriin.

karsikkokuusi

Mainokset

Tietoja luovuuttakohti

Olen 40 vuotias AMK Kuvataiteilija, venäjän kielen opettaja ja pian taas opiskelija. Blogissani kirjaan muistiin työprosessini vaiheita ja ajatuksia; haen pontta kuvataiteen parissa työskentelylle. Venäjä blogi käsittelee venäjän kieltä ja kulttuuria.
Kategoria(t): Oma taide, Tänään ajattelin Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s