Mitä jää jäljelle?

Keittiön yläkaapin hyllyllä on keltainen iso säilytyslaatikko, mihin tyrkkään sattumanvaraisesti karttoja, kortteja ja ohjelmalehtisiä; kaikkea pientä sälää mikä saattaa mennä yhtä hyvin roskiin. Ajattelen, että joskus eläkkeellä sitten aikani kuluksi tutkin ja järjestelen laatikon sisältöä. Sen sisältö samalla vahvistaa muistoja. Välistä laatikolle täytyy kuitenkin palata aiemminkin.

Kymmenen vuoden takaisella Työväenopiston maalauskurssilla ohjaaja Mari Kero sanoi, että jokaisessa maalauksessa pitäisi olla ”jokin omituisuus”. En muista tilannetta, mihin lausahdus liittyi; ehkä se oli lohdutukseksi jostain huolimattomasta sutaisusta, tai maalaukseen eksyneestä väärästä väristä. Onnistuneimmat kohdat tai asiat ovat joskus silkkoja vahinkoja tai syntyvät huomaamatta. Työn alla olevasta maalauksesta huomasin vasta sen edetessä, että hahmo maalauspohja mukaan luettuna muodostaa geometrisenä hahmona kolme sisäkkäistä kolmiota. Mitä se sitten merkitseekään.

Onnistuneet vahingot taiteilija laittaa mielellään alitajunnan ohjailemiksi tarkoituksellisiksi teoiksi eikä ollenkaan vahingoiksi. Tietysti jos toistaa jotain alunperin vahinkona syntynyttä tekniikkaa, niin silloinhan se ei ole enää vahinko. Vanhassa näyttelypäiväkirjassani kirjoitin, että leikki on taiteen perusta. Kokeilut synnyttävät jotain uutta, mitä voi työstää edelleen.

Keltaisen muistolaatikon sisältöä pengoin ennen viimeistä näyttelyäni etsiessäni jotain elementtiä, mikä kuvaisi tai liittyisi aikaan. Koko laatikon sisältöhän liittyy jollain tapaa ajankuluun. Ehkä sattumoisin käteeni osui kalenteri muistiinpanoineen vuodelta 1988. Ensimmäiseen aikakoneeseen liitin kalenterin lehtiä. Toisaalta eihän se ollut mikään vahinko: mikä liittyy enemmän aikaan kuin kalenteri? Kun nuo lehdet ovat päässeet vielä muutamaan muuhunkin työhön, niin onko siitä muodostumassa maneeri? Kyllä ja ei. Muistiinpanoja sisältävät lehdet alkavat olla loppu ja kun omakuva valmistuu, niin ajattelin siirtyä pohtimaan muistia vähän toisenlaisista näkökulmista.

Näissä töissä pohdin ajankulua henkilökohtaisten muistiesineiden kautta ajankulua. Vuosi 1988 oli minulle henkilökohtaisesti merkittävä siksi, että se oli ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeinen kesä. Tuon vuoden jälkeen en enää pidemmäksi aikaa palannut kotiin Porvooseen. Itsenäinen elämä alkoi. Vuoden 88-89 taitteessa kävin kesäleirin jälkeen vielä uudestaan Prahassa, tuolloin luokkatoverini kanssa. Tapasimme tässä äskettäin ja kun puhuimme tuosta matkasta, huomasin että yksi tapaaminen oli pyyhkiytynyt muististani täysin. Muistin kyllä Danielin perheen luona illastamisen ja päivämatkan Plzeñiin, mutta toisesta pariskunnasta ei ollut hajuakaan. Ystävät ovat muistintuki ja peilaavat omakuvaa suhteessa menneeseen.

Toisen silmin näkee myös erilaisia tulkintoja, kuin itse tekijänä on ajatellut. Tuossa omakuvassa hahmotelmissani viinipullon korkit muodostavat ”ikkunankarmin”, jonka yläosa hajoaa vapauttaen ajatukset ja mielikuvituksen. Toinen ystäväni kysyi heti työn nähtyään, että mitä niiden korkkien putoaminen päätä kohti merkitsee? Ilmiselvä suunta oli jäänyt minulta näkemättä kun olin juuttunut omaan ajatukseeni! Onko tällöin kysymys ajatusvirheestä vai siitä, että jokaisella katsojalla on oma tulkintansa eikä sen vuoksi teoksia voi aina selittää tyhjentävästi.

Viime aikoina huomioni ovat kiinnittäneet työt, joissa tekijä on oikeastaan joukko ihmisiä: varjokuvat Helsingin vanhan bussiaseman seinässä tai Christian Boltanskin Sydänarkisto, josta Anu Uimonen kirjoitti Helsingin Sanomissa 15. maaliskuuta, muutaman mainitakseni. Uimonen huomauttaa tekstissä, että teoksen ydin pakenee konkretiaa, mikä on itse taideteos? Entä mikä on muisti tai mitä ovat muistot? Huomaan, että ne eivät ole yksin minun aivoihin tallentunut muistijälki. Useimpiin muistoihin liittyy jonkun toisen henkilön läsnäolo. 

Omakuva tuntuu nyt noiden töiden valossa jotenkin yksinäiseltä aiheelta eikä se tavoita ”mitä jäljelle jää” muistoja, kun todellisuudessa meistä jokaisesta jää jäljelle paljon enemmän kuin kuvittelemmekaan. Ehkä viinipullot tuovat siihen pienen kollektiivisen vivahteen. Suurin osa pulloistahan on minulle tuntemattomien ihmisten tyhjentämiä. Ne kun ovat ravintolasta kotoisin. Minkä lisämerkityksen se taas työlle antaa? Varmaan näin pitkälle menevä analysointi on hedelmätöntä. Eihän katsoja tiedä kuka viinipullot on juonut!

Ajattelen nyt vain, että kun liitän jäljelle jäävät palaset työhön ja päästän sen maailmalle, niin luovun samalla raskaista ajatuksista mitkä joihinkin muistoihin saattavat liittyä. Omakuvan tyytyväinen ilme on eräänlainen rukous siihen suuntaan, että suhtautuisi lempeästi ja vähän huvittuneesti siihen mitä joskus oli. Kynä taas muistuttaa siitä, että silti en halua unohtaa. Keskeneräistä työtä ei näytetä hulluille eikä herroille, mutta tästä kuvasarjasta voi nyt seurata sen edistymistä.

Omakuvan viimeinen vaihe on hyppäys edeltävistä vaiheista. Jätin liialliset osat kokonaan pois. Kuva vain ei asettunut slideshowssa viimeiseksi, mutta kyllä sen sieltä varmasti hoksaa.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Advertisements

Tietoja luovuuttakohti

Olen 40 vuotias AMK Kuvataiteilija, venäjän kielen opettaja ja pian taas opiskelija. Blogissani kirjaan muistiin työprosessini vaiheita ja ajatuksia; haen pontta kuvataiteen parissa työskentelylle. Venäjä blogi käsittelee venäjän kieltä ja kulttuuria.
Kategoria(t): Luonnospäiväkirja, Oma taide, Päiväkirja Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s