Avara luonto

Auringonhalo

Metsässä kaikki on harmaan ja valkoisen eri sävyjä, värit ovat kadonneet. Mielikuvani koko talven kestävästä kaamoksesta horjahtaa: lumi kertaa puolipilvisen päivän valon niin että silmiin sattuu. Helmikuun lopun aurinko on kavunnut jo melko korkealle napapiirin pohjoispuolellakin.

Jatkan sähkölinjaa pitkin vaaran kupeessa. Näin en ainakaan eksy. Absurdi ajatus kun nelostien autot suhahtelevat kuuloetäisyyden päässä. Linjan korkeimmalta kohdalta suuntaan oikealle vaaran lakea kohti. Maantien äänet vaimenevat. Pysähdyn hetkeksi ja vasta silloin huomaan, että otsa valuu hikeä ja sydän jyskyttää pyrkien ulos kurkusta.

Heikko kunto nolostuttaa. Pukeuduinko liian lämpimästi? Kukaan ei ole kuulemassa puuskutustani, niin mitä siitä! Vaaran laella ihmettelen lumeen kaivettuja kuoppia. Pian ne saavat selityksen, kun vähän matkan päässä yksinäinen poro kuopii lumen alta jäkälää. Sain jälleen uuden nolostumisen aiheen: jäljestäjäksi minusta ei tässä luonnossa ainakaan ole.

Poro ei päästä kuvausetäisyydelle. Se nostaa epäluuloisena päätään ja katoaa äänettömästi lumessa porskuttaen näkymättömiin. Kopistan lumet männynkäppyrästä ja istahdan sille levähtämään. Avarassa maisemassa silmä lepää. Oikealla alhaalla suo, joka toissasyksynä loisti ruskan väreissä ja kauempana siintävät toiset vaarat. Auringonvalo muodostaa pilvien takaa halon korkealle taivaalle.

Avaruus ja hiljaisuus rauhoittavat. Tällainen maisema jotenkin kiehtoo minua loputtomasti. Siinä ei ole liikaa asioita, joihin pitäisi kiinnittää huomiota. Ajattelin että tyhjyyden viehätys johtuu työstä, missä pitää muistaa lukemattomia pikkuasioita. Mutta sitten mieleeni muistui lapsuudenkodista Menneisyyden arvoitukset -niminen kirja. Sen piti olla joululahja minulle, mutta kun uteliaana pengoin komeroita ja löysin opuksen ennen joulua, niin kirjasta tuli yhteinen lahja koko perheelle. Samantekevää kenen kirja oli, siitä tuli erityisen rakas ja kymmenvuotiaana olin vakuuttunut tulevaisuudestani arkeologina.

Yksi menneisyyden arvoituksista oli Nazcan linjat Perussa. Muistan artikkeliin liittyneen kuvan Maria Reichen kasvoista ja kuvatekstikin on painunut mieleen: matemaatikon kasvot ovat uurteiset kuin rakastamansa autiomaa. Taustalla oli ääretön kivierämaa. Puuskuttaessani Pirttivaaran laella, minusta ei varsinaisesti tuntunut että olisin sen suuri valloittaja, vain satunnainen vierailija. Istahdin käppyrämännylle, söin eväsvoileipäni ja lauloin vaaralle kaksi venäläistä romanssia. Poro oli jo tiessään, mutta jostain läheltä kuului korpin raakutus.

Hengästynyt hiihtäjä, itselaukaisijalla kuvattu

Advertisements

Tietoja luovuuttakohti

Olen 40 vuotias AMK Kuvataiteilija, venäjän kielen opettaja ja pian taas opiskelija. Blogissani kirjaan muistiin työprosessini vaiheita ja ajatuksia; haen pontta kuvataiteen parissa työskentelylle. Venäjä blogi käsittelee venäjän kieltä ja kulttuuria.
Kategoria(t): Päiväkirja. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s