Kyrön viimeinen peeveli

Tuntematon ja vaiettu puoli sukua innoitti äitiäni tutkimaan juuriaan yhtä paljon kuin aiemmin arvelemani sukulaissuhteiden ja tarinoiden suullinen kertaaminen, mikä on tyypillistä ainakin meidän perheelle. Mummolla tuli pelko siitä, millaisia hirmuja esi-isiä suvun historiaa tutkimalla tulisi esille. – Mitäs niitä penkomaan! Pelko osoittautui turhaksi muutamaa äkkipikaista isäntää lukuunottamatta, jotka olivat seipäällä hyökyttäneet renkejään.

Tavallisista ihmisistä ei kirkonkirjoihin jää juuri muuta mainintaa, kuin syntymä- ja kuolinajat sekä puolisoiden kihlaukset. Yhdellä esi-isien sukulaisella oli sentään niin harvinainen ammatti, että hänestä kertova muistiinpano on julkaistu Etelä-Pohjanmaan maakuntaliiton ”Kytösavut” julkaisusarjan yhdeksännessä osassa vuodelta 1962.

Tämä Kajander-papan äidin setä oli Kyrön viimeinen pyöveli eli ”peeveli” sikäläisellä murteella. Muistiinpanon on Isonkyrön Napuella syntyneen ja Kuopion kuurojenkoulun johtajana kuolleen Kust. Killisen jälkeen jättämistä papereista lyhentänyt ja yhdeksänteen Kytösavujen osaan toimittanut M.O. Karttunen (sivuilla 148-152). Lainaan tuon Killisen kertomuksen tähän kokonaisuudessaan.

Olen tuntenut pyövelin, joka oli kaulan katkaissut 23 ihmiseltä, useilta myöskin käsiä listinyt ja monta ruumista roviolla polttanut. Tämä mies oli mitä sävyisin ja hyväntahtoisin ihminen, varsinkin hän oli lempeä lasten ystävä. Olen monta kertaa keikkunut tuon pyövelin – eli kuten paikkakunnalla kutsuttiin ”peevelin” – polvilla ja hänen selässään ratsastanut.

Mestaajan toimen hän oli perinyt apeltaan, joka pitkänä elinaikanaan oli satakunta ihmistä lyhentänyt. Samalta apeltaan hän oli myöskin perinyt pienehkön torpan, joka oli kotitaloni maalla ja tämä seikkapa minutkin hänen tuttavuuteensa johti jo lapsuudesta.

Vähän matkan päässä pääkylästä, paksurahkaisen suon rannalla, pienellä kallion nyppyrällä oli hänen asuntonsa, jossa hän vanhuutensa päivin asui vaimonsa Susannan kanssa. Tämä ”peevelin Sussu” oli ylen teräväkielinen akka, kylän juorukello, suuri vastakohta rauhalliselle ja rehelliselle miehelleen. Sekä vanhuus että varmaan paljo kydön polttaminen oli heidän molempien silmät huonontanut, niin että melkein vuosikymmenen oleskelivat puolisokeina.

Savu ja pöly olivat pyövelin mökissä mustuttaneet vanhan taalalaisen kellon taulun. Yksissä neuvoin keksittiin keino. Otettiin räätäliltä liitupalanen ja sillä piirsin paksut liitunumerot mustuneiden numeroiden selkään. Ainakin tuolille nousten ukko näki nyt. Mutta kun liitu karisi pois, kaivettiin naskalilla reiät kellotauluun, näyttäjän piirin ulkopuolelle, reikiin pistettiin puutapit. Nyt vanhukset koettelemalla saivat ajasta selvän.

Muitakin vakinaisia töitä minulla oli mökissä. Pistelin silmäykset kymmenkuntaan äimän ja neulan silmään, sillä vaatteitaan ja kenkiään korjatessa vanhukset niitä tarvitsivat.

Usein luin vanhuksille Eerikin Postillaa (Eerik Sorolaisen postilla painettu 1621). Tämän kirjan kannet olivat paksusta rasvaisesta nahasta ja luulen, että ystäväni ne ainakin kerran vuodessa voiteli sian ihralla. Lukiessani paljasti ukko aina päänsä ja Sussukin silloin hillitsi lipeätä kieltään.

Palkaksi sain pitkän voileivän viipaleen, ”pytkyn”, joita pyöveli leikillä nimitti väkkärinsauvaksi, koska ne olivat hänen mielestään yhtä pitkiä.

Pyöveli oli harvapuheinen mies, ei hän paljon puhunut muistakaan asioista, vielä vähemmän kamalista virkatoimistaan. Ei kukaan ollut hänen kuullut niistä kertovan ja uteliasten kysymykset hän väisti joko lyhyellä vastuksella tahi kokonaan vaitiollen. Ukko näytti kuitenkin pitävät kokemuksiaan jonkinlaisina aarteina, joista hän ystävyytensä osoitteeksi rupesi minulle pala palalta lohkomaan.

Kun hänen vaimonsa oli kuollut ja hänen voimansa aivan riutuneet, otettiin hänet talohon elätettäväksi ja torpan maat myös tulivat talon hoitoon. Oli hänellä kruunulta jonkinlainen eläkekin, jonka hän tavallisesti haki voudilta ruununverojen kantoaikaan. Nyt hän rupesi kertomaan kahdenkesken. Ensi kerran hän aloitti näin:

”Poika, ihmiset ovat usein minulta kysyneet yhtä ja toista niiltä ajoilta, jolloin olin mestaajana, mutta en ole kertonut, sillä sellaiset eivät ole soveliaita kevytmielisille ihmisille. Eikähän siinä mitään erinomaista olekaan kerrottavana. Yksi asia siinä kuitenkin on merkillinen, jonka nyt tahdon sinulle kertoa. Minulle aave antoi ennakolta tiedon joka kerta, kun joku ihminen tuli mestattavaksi. Mökkimme porstuan perässä oli pieni ruokakomero, jonka oven alakulmassa oli aukko kissaa varten. Pian senjälkeen kun olin virkani saanut, menin eräänä aamuna aikaisin ulos ja näin tuosta luukusta tulevan pikimustan kissan, joka kävellessään suurenemistaan suureni ja vihdoin hävisi hämäryyteen. Eikä se ollut oikea kissa. Seuraavana päivänä sain käskyn lähteä mestaamaan erään murhamiehen, silloin huomasin, että sitäpä tuo musta kissa merkitsikin.”

Muistan hyvin tuon ruokasäiliön ja ovessa olevan aukon. – Henkeä pidättäen kuuntelin tätä ja uskalsin jo kysyä, miten ensimmäinen mestaus kävi ja miltä se oli tuntunut. Pyöveli jatkoi:

”Tiesinhän, että minun käteeni oli annettu se miekka, jonka Jumala on antanut esivallalle pahantekijäin rangaistukseksi, mutta eipä paljoa puuttunut etten ruvennut vapisemaan, kun näin kirkkaan mestauskirveen ja punaiset vaatteet, jotka ruununvouti oli tuonut hovioikeudesta ja jotka vaatteet minun piti ylleni pukea. En ole koskaan rakastanut viinaa, mutta silloin varustin mukaani viinapullon ja siitä otin muutamia hyviä ryyppyjä. Pieni viinanassakka oli minulla sitten aina tällaisissa toimituksissa eikä ruununvouti sitä kieltänyt, luulen että hän itsekin käytti.

Oli avuksi, ettei nähnyt teloitettavaa ennen viime hetkeä. Mestauspaikkaa vartioimaan kutsuttiin aina lähiseudulta mies talosta. Jokaisella miehellä piti olla pitkä silitetty seiväs eli ”piuta” kädessä ja sentähden näitä vartiomiehiä kutsuttiin ”piutumiehiksi”. Miehet muodostivat taajan piirin mestauspaikan ympärille, asettaen seipäänsä vinosti eteensä, toinen toisaalle toinen toisaalle, niin että muodostui kuin ristikkoaita. Vartija toi vangin papin seuratessa piirin sisäpuolelle, sitoi silmät ja asetti kaulan mestauspölkylle. Piiri aukesi yhdestä kohden, nopein askelin astuin punaisessa puvussa ja tein tehtäväni. Sillä huivilla, jolla vangin silmät oli sidottu, pyyhin mestauskirveen terän verestä, annoin kirveen ruununvoudille, mutta huivin pistin taskuuni. – Ruumiin saivat mestatun sukulaiset haudata.”

”Kerran taas varhain aamulla näin tuosta luukusta tulevan peräkkäin kolme mustaa elukkaa, jotka suurenemistaan suurenivat ja katosivat. Minut valtasi tuska, mutta työssä se haihtui. Odotin ja pian sainkin käskyn Närpiöön, jossa oli mestattava äiti kahden poikansa kanssa. Toista sellaista ei minulle ole sattunut. Hyvin kävi tämäkin retki, ei sattunut erehdystä.

Vielä merkillisempää minä olen nähnyt. Oli muistaakseni mikkelinpäivän aamuna, kun ulos mennessäni ilmestyi luukusta porstuaan kaksi mustaa olentoa, joista toinen muodostui hienoksi herraksi ja toinen vaunuilla ajavaksi rouvaksi. Ihan kuulin kuinka rouvan silkkivaatteet kahisivat ja kuinka hiekka ritisi vaunun pyörien alla. Hämmästyin tavallista enemmän ja ajattelin että joko minun täytyy erota koko toimesta, mutta pian senjälkeen rangaistustapa lakkautettiin.

Pian selveni minulle tuo näky. Piti matkustaa Maalahdelle, jossa oli joku herra mestattava. Alku meni tavallisesti, mutta tultuani telotettavan viereen, ihmetytti, ettei hänen kaulaansa oltukaan paljastettu, vaan vaatteiden kaulukset olivat korkealla. Ei ollut aikaa arvelemiseen, iskin ja kuulin, kuinka kirves kirskahti hiekkaan eikä kaula katkennutkaan yhdellä lyönnillä. Ensin hämmästyin niin, että olin maahan vaipua, mutta iskin niin rajusti toisen kerran, että kirveen terä sattui pölkkyyn ja täytyi toisella jalalla astua pölkylle ennen kuin sain sen irti. Tuskallinen huudahdus kuului ihmisparvesta ensi kerralla, mutta teloitettava ei liikahtanutkaan, oli varmaan menettänyt tajuntansa.”

Kauhistuneena huudahdin minäkin: ”Miksi kauluksessa oli hiekkaa?”

Vanhus jatkoi: ”Sentähden, että ihmisillä oli sellainen luulo, että jos kaula ei katkea yhdellä lyönnillä, niin mestattava vapautetaan ja mestaajan kaula joutuu pölkylle. Tämä luulo oli ollut minullakin, mutta nyt siitä kysyin voudilta ja tämä sanoi, ettei siinä ole mitään perää. Mestattavan äiti oli pannut hiekkaa poikansa kaulukseen niin kuin pussiin, mutta sai tästä suuren sakon samoin vanginvartija, joka oli lahjottu.

Tämän mestattavan ruumis oli vielä teilattava. Maahan pystytettiin pitkä hirsi, jonka yläpäähän asetettiin vanha kärrynpyörä lappeelleen. Sen päälle asetettiin ruumis, toisen hirren eli pylvään päähän asetettiin pää, tässä saivat ne olla, kunnes luut maahan varisivat. Tämä mestaus suoritettiin syksyllä ja jouluun asti oli ruumis teilissä, mutta jouluyönä oli teilihirret sahattu poikki ja ruumiin jäännökset viety pois.”

Kaamealta tuntuivat kertomukset ja ehdottomasti vetäydyin ulommaksi ukosta, vaikken halveksinut häntä, kun tunsin hänen rehellisen ja hyvän luonteensa. Uteliaana vielä kysyin hirttämisestä. Mutta ukko vastasi jurosti: ”Se nyt oli niin ilkeää tointa, etten siitä sinulle mitään kerro.”

Saapui syksy 1864. Lehdet varisivat ja maa routaantui. Silloin kylmenivät vanhan mestaajankin elonnesteet. Vähitellen hän enemmän vanhuuttaan kuin taudin sortaessa vaipui vuoteelle, jolla hän rauhallisesti valittamatta makasi muutamia päiviä.

Eräänä synkkänä päivänä, jolloin niukka päivän valo tuskin keskipäivälläkään kykeni tupaa valaisemaan, istuin hänen vuoteensa vieressä lukien Eerikin postillaa. Silloin kopelsi hän käteni kylmenevään käteensä. ”Poika, mittani on täysi, sinä olet ollut hyvä minulle, minulla ei ole sinulle mitään antaa, mutta ota kuitenkin se pikku kirves, jolla aina niin mielelläsi hakkasit siellä mökillä.” – Pian senjälkeen hän huokaisi viimeisen huokauksensa. Ei hän valittanut, ei tuskaillut, ei rukoillut, ei puhunut Jumalasta, ei mitään omantunnon tuskia, ei kauhistuksen merkkejä. Luulen, että hänellä kuitenkin oli asiat selvillä vanhurskaan tuomarin kanssa.

Seuraavana sunnuntaina olin ensimmäisenä astuskelemassa vanhan pyövelin ruumisarkun jäljessä kirkkomaalla. Sieltä palatessa tuntui painostavalta ja vähän suurenmoiselta. Olin ainoa joka tunsin vanhan pyövelin salaisuudet. Tosin ne eivät olleet suuret, mutta lapsen mielikuvituksessa ne tuntuivat merkillisiltä, enkä varttuneenakaan tiedä, mitä niistä ajatella.

Tällaiset olivat Kust. Killisen esittäminä Napuen peevelin muistelmat, Karttunen kirjoittaa. Hänen mukaansa ne on kirjoitettu muistiin todennäköisesti 1890-luvulla, sillä samoihin käsikirjoituksiin kuului myös vanha isokyröläinen kotiseutumuistelma ”Piritus”, joka on julkaistu Nuoren Suomen vuosikerrassa 1894.

Advertisements

Tietoja luovuuttakohti

Olen 40 vuotias AMK Kuvataiteilija, venäjän kielen opettaja ja pian taas opiskelija. Blogissani kirjaan muistiin työprosessini vaiheita ja ajatuksia; haen pontta kuvataiteen parissa työskentelylle. Venäjä blogi käsittelee venäjän kieltä ja kulttuuria.
Kategoria(t): Isien tarina. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s