Viimeinen laukaus

Metsäkulman olohuoneessa, vanhan levysoitinkaapin ja makuuhuoneen oven välissä olivat seinällä hirvensarvet, joista vaarin hirvikiväärit roikkuivat. Aseet eivät toki olleet latingissa, mutta silti meitä lapsia oli ankarasti kielletty koskemasta kivääreihin. Tuskin olisimme edes yltäneetkään. Joskus vaari kuitenkin ojensi meidän lapsien huvitukseksi samoista sarvista roikkuneen pyypillin puhalleltavaksi. Surumielinen yksitoikkoinen piipitys ei tosin kauaa jaksanut kiinnostaa ja muut virikkeet veivät huomion.

Eteisessä ulko-oven vieressä olivat toiset hirvensarvet, joita käytettiin myös hattutelineenä. Legendaarinen kuva serkustamme Kimmosta istumassa hirvensarvilla, kun hän oli alle yksivuotias, jaksoi huvittaa meitä loputtomasti. Sarvien alla eteisen nurkassa oli ajokoiran makuupaikka silloin kun se ei ollut ulkona koiratarhassa. Lempikoiramme Santtu nousi aina isolle työkalulaatikolle nähdäkseen ovesta tulijan tai tiellä kävelijät. Sisällä se ei kuitenkaan koskaan haukkunut.

Laatikon kansi on vieläkin koiran kynsien raapimajäljistä kulunut ja kun avaa laatikon kannen, tuntuu että sieltä tulvahtaa Santtu-koiran haju. Viimeisinä vuosinaan vaari kävi metsällä yhä harvemmin, mutta silti hän piti aseet kunnossa: puhdisti ja rasvasi niitä. Kerran vaarin puhdistaessa asetta mummo pelästyi pahanpäiväisesti. Ase laukesi sisällä! Se olikin ladattu. Vaari oli nolona ja pelästynyt itsekin. Hän harvoin kiroili, sen sijaan vaarin lempisanonta ”merrrkilliin” kuulosti yhtä voimalliselta kuin nuorempien suussa nykyään taitamattomasti käytetty v-sana. Voin kuvitella, että säikähdyksestä toinnuttuaan hän olisi päästänyt tuon venytetyllä ärrätremololla maustetun kirouksensa.

Tapauksesta on vieläkin kynnyksessä muistona puupaikka. Vahinkolaukaus ei sentään jäänyt viimeiseksi, mutta yhä harvemmin ladossa oli enää  riippumassa katajanhavuilla täytettyä jänistä. Ristiturpia aina kävikin sääliksi, vaikka kyllä ne maistuivat mummon laittamina. Viimeisestä vaarin ajokoirasta ei ollut metsälle. Ensimmäisen laukauksen kuultuaan se pötki metsältä pakoon aina kotipihaan saakka, missä se sitten odotteli vaaria nolona metsältä saapuvaksi.

Siihen mennessä Santusta oli aika jättänyt jo kauan sitten. Kerran se oli vain kadonnut ja meidän inttäessä, missä koira oli, mummo vihdoin suostui sanomaan, että Santusta oli tullut metsäkoira. Minä olin onneksi liian pieni ymmärtääkseni sanojen todellista merkitystä. Johonkin liiterin taakse vaari oli haudannut rakkaan koiransa. Minä kuvittelin mielessäni, että metsäkoirana Santtu juoksee onnellisena ja vapaana pitkin metsiä.

Sulo päästämässä Santun koiratarhaan, kuva 70-luvun puolivälistä

Advertisements

Tietoja luovuuttakohti

Olen 40 vuotias AMK Kuvataiteilija, venäjän kielen opettaja ja pian taas opiskelija. Blogissani kirjaan muistiin työprosessini vaiheita ja ajatuksia; haen pontta kuvataiteen parissa työskentelylle. Venäjä blogi käsittelee venäjän kieltä ja kulttuuria.
Kategoria(t): Isien tarina. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s