Poksinahkaiset kengät

Mummo muisteli taannoin Vihtori-isänsä aina ostaneen ”yli” vaatteita tyttärilleen. Hän halusi tyttöjen olevan koreasti vaatetettuja. Vihtori ei kuitenkaan aina ostanut koko vaatekertaa, paita oli hieno, mutta siihen sopivaa alaosaa ei ollut tai päinvastoin. Äitini kuitenkin teroitti mummon mieleen, että olihan yliostamisella ollut se kauaskantoinen etu, että sota-aikana ja vielä sen jälkeenkin pula-aikana mummon vaatekaapissa oli ollut työläisperheen äidille epätyypillinen valikoima vaateparsia: alusasuja ja leninkejä. 

Kun Vihtorin hankkimat vaatteet oli sodan jälkeen kulutettu loppuun; ratkottu ja ommeltu moneen kertaan, saivat äiti ja enot tehtaan viltistä ommellut lämpimät takit, jotka olivat hienommat kuin tehtaan toimihenkilöiden lapsien vaatteet. Viltti oli ylijäänyttä paperikoneen rullan kuljetushihnaa. Kun hihna kului loppuun, sen päästä jäi vaihdettaessa pala paksua vilttiä työläisille jaettavaksi.

Matkaltaan Helsingin serkkujensa luo, jotka olivat Sjöstedtin mamman, Vihtorin isoäidin kautta sukua, hän toi tyttärilleen leninkikankaat. Eevi sai ruskean kukallisen villamusliinikankaan ja Anni sinisen raakasilkkikankaan. Mummo moittii isäänsä siitä, että Anni sai hänen haikailemansa raakasilkkikankaan. Sen sijaan hän voisi harmitella sitä, ettei Vihtori-isä ollut yhtä kekseliäs seppä kuin serkkunsa, jotka muuttivat maalta kaupunkiin. He suomensivat Sjöstedt -sukunimensä Merivaaroiksi ja ryhtyivät valmistamaan hetekoita. Rautarakenteisilla vuoteilla Suomi puhdistettiin lutikoista. Ehkä DDT:lläkin oli osansa puhdistusoperaatiossa, mutta syöpäläiset eivät viihtyneet hetekoissa.

Kerran aiemmin Loviisan matkalta Vihtori oli tuonut kaupungista tytöille poksinahkaiset kengät. Herraskaiset kengät olivat tyttöjen mieleen, kunnes koitti talvi. Hieno kromikäsitelty ohut vasikannahka ei lämmittänyt jalkoja kuten tavalliset saapikkaat eikä kenkiin sopinut laittaa montaa villasukkakertaa.

Eevi mummo oli usein Mustilan kartanossa isoisänsä ja tätiensä luona. Sunnuntaisin aina toki käytiin jumalanpalveluksessa Elimäen kirkossa. Muutaman kilometrin matka taittui jalan, mutta lyhyelläkin matkalla jalat jäätyivät tönköksi. Eevi-tytön teki mieli kopistella tunnon takaisin kohmettuneisiin jalkoihinsa. Isoisotädit Esteri ja Tyyne varoittivat kuitenkin ankarasti kopistelemasta. Mustilalaisilla oli oma sisäänkäyntinsä Elimäen kirkkoon eikä kartanon työväenkään sopinut tömistellä herran huoneeseen astuessaan.

Advertisements

Tietoja luovuuttakohti

Olen 40 vuotias AMK Kuvataiteilija, venäjän kielen opettaja ja pian taas opiskelija. Blogissani kirjaan muistiin työprosessini vaiheita ja ajatuksia; haen pontta kuvataiteen parissa työskentelylle. Venäjä blogi käsittelee venäjän kieltä ja kulttuuria.
Kategoria(t): Isien tarina. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s