Kaksi pussillista verta

Lupasin jatkoa isän tarinalle postaamalla äidin kirjoittaman tarinan. Teen niin luvatta, onhan juttu jo julkaistu Anjalankosken sanomissa vuonna 1995. Tosin lehteen äiti kirjoitti nimimerkin takaa. Pyörittelin kertomusta mökillä viettäessäni helatorstaita ja sen jälkeistä pitkää viikonloppua. Lyhyessä kertomuksessa oli monta aikatasoa. Kertoja, joka muistelee kolmekymmentävuotta sitten tapahtunutta esikoisen syntymää ja kokija joka kulkee keväistä tietä vuoden kuluttua tuosta samaisesta merkittävästä elämäntapahtumasta. Vahvana mukaan tuli nykyhetki, toiset miltei kolmekymmentä vuotta tuosta Anjalankosken sanomien julkaisemasta jutusta. Ilman noita kahta pussillista verta ei minuakaan koskaan olisi syntynyt tähän maailmaan. Ajatus lensi luonnon keskellä mökin yksinäisyydessä ja kirjoitin ne äidin kertomuksen sekaan ja päätteeksi. Äidin, tai Kurjetta Matalaneidin muistiiinpaneman tarinan voi helposti rekontruoida ilman minun höpinöitäni.

Oli kevään ensimmäisiä aurinkoisia päiviä. Tien varrella hanget hohtivat, mutta tie oli sohkaista. Paikoin hiekka näkyi paljaana. Korkealta siniseltä taivaalta kuului lentokoneen jylinää. Tiellä kulkija katsoi ylös hymyillen. Lennosto oli aloittanut kevätharjoitukset. Kohta tulisivat muuttolinnut. Ensimmäisenä kiurut, joiden liverrys kiirisi peltojen yllä. Sirkan mielen täytti onnen tunne. Hän veti keuhkot täyteen mäntymetsän raikasta ilmaa. Hänen päässään pyöri itsepintaisesti ajatus: ”Minä elän. Elän ja kävelen töistä kotiin. Siellä odottaa pian vuoden vanha tyttäremme. Hänkin elää ja on terve”. Raikas kevättuuli pyyhkäisi pois edellisen kevään painajaismaisen kokemuksen. Se tuntui olevan unta vain.

Hän kävelee hypähdellen märimpien sohkaläjien yli, tuntematta vielä minun kasvavan hänen sisällään. Ehkä hän oli jo tuntenut jotain kehossaan. Ehkä jopa tiesi toisesta raskaudesta, mutta ei halunnut vielä liittää minua tähän tarinaan. Toinen lapsi, siinä olisi jo kokonainen perhe, jolle täytyy olla oma koti. Niin monta perheenjäsentä ei vinttiin mahdu. Talo onkin jo katsottu Kouvolasta, vielä kerätään rahaa oman kurkihirren alle muuttoa varten. Tässä tarinassa on vielä pieni perhe. Tytär ja hän selvisivät kuin ihmeen kaupalla vaarallisesta synnytyksestä ja Eero, joka taas selviää ihan mistä vaan.

”Hengittäkää rouva Mustonen, hengittäkää!” Sirkka vaipuu tyytyväisenä yhä syvemmälle kuin lämpöiseen turvalliseen syliin. Hänen edessään hohtaa valoa. Sinne hän haluaa. Taas korvan juuresta kuuluu käskevä ääni: ”hengittäkää, hengittäkää oikein syvään”. Sirkka ei ymmärrä, miksi häntä häiritään. Hänhän hengittää. Hän haluaa päästä kohti valoa. Hän yrittää reuhtoa eteenpäin. Käskyä on toteltava ja hän hengittää syvään tukahduttavaa nukutusainetta. Leikkaussalin seinät ovat kalsean vihreää kaakelia. Potilaan ympärillä hyörii vihreään kaapuun pukeutuneita olioita. He tekevät työnsä tehokkaasti ja nopeasti. Puukengät kopisevat kaakelilattiaan. Oliot mutisevat keskenään jotain käsittämätöntä.

Sirkka näkee ja kuulee kaiken kuin ulkopuolisena tarkkailijana. Hän tuntee vatsallaan kylmän viillon, ikään kuin joku vetäisi terävällä veitsellä. Se oli kirurgin veitsi. Sirkka tajuaa olevansa itse tuo potilas. Hän vaipuu syvempään uneen, josta havahtuu hetkeksi, kun joku sanoo, että tyttö tuli. Hän kysyy onko lapsi terve. Hän ei kuule vastausta vai jaksoiko kysyäkään. Hän vaipuu taas uneen.

Myöhemmin illalla Sirkka herää. Suuta kuivaa. Hän makaa selällään epämukavasti kuin paketissa. Yrittäessään korjata asentoaan mukavammaksi, kauhea kipu sävähdyttää vatsassa. Uneliaisuus haihtuu. Sirkka muistaa mistä kaikki alkoi ja minkä sotkun hän oli tahtomattaan saanut aikaan.

Viisikymmentä kolme vuotta myöhemmin. Tai oikeammin viisikymmentä neljä vuotta myöhemmin, enhän ollut vielä syntynyt, hän totesi, että siä taidat olla sellasia, jotka ei tiedä mikskä ne isona haluu, kun olin sanonut meneväni joogaohjaajakurssille. Silloin en arvannut vastata, että mä olen aina halunnut kirjoittaa, ihan pienestä asti. Äidinäidin, Eevi-mummon kanssa tehtiin pieniä vihkosia tehtaan makulatuurista. Ne oli oikeita kirjoja! Kirjoittaminen on myös sellaista mitä koko ajan olen tehnyt kaiken muun ohessa. Minkä sotkun hän onkaan tahtomattaan saanut aikaan! (Tähän kuuluisi joku irvileukaemoji).

Sirkka oli tullut laitokselle illalla miehensä saattamana. Hän oli soittanut ovikelloa reippaana, joskin hieman peläten uutta kokemusta, esikoisen syntymää. Nopeasti hän oli hyvästellyt miehensä ja asettautunut laitoksen valtapiiriin. Peseydyttyään ja vaihdettuaan sairaalan vaatteet ylleen hän oli odottanut seuraavaa toimenpidettä. Yhtäkkiä hän oli tuntenut jotain lämmintä holahtavan lattialle. Tyrmistyneenä hän oli katsonut nestettä lattialla. Lapsivesi ei voi näyttää tuollaiselta. Hetken emmittyään Sirkka painoi hälytyskelloa. Apuhoitaja kurkisti ovesta ja käski odottaa paikoillaan ja kiiruhti pois. Tuntui ikuisuudelta ennen kuin käytävältä kuului ääniä ja ovesta työntyi hoitajia paarit mukanaan. Sen jälkeen kaikki sujui nopeasti. Sirkka siirrettiin leikkaussaliin ja valmistettiin leikkausta varten. Odottaessaan Sirkka kuuli, miten leikkaussalin henkilökuntaa hälytettiin paikalle ja etsittiin verenluovuttajia, jotta keisarinleikkaus voitiin aloittaa.

Aikanaan Sirkka pääsi nyyttinsä, pienen esikoistyttären kanssa kotiin. Kului kuukausia ennen kuin Sirkka todella tajusi, mitä he olivat kokeneet. Potilaskorttiin oli kirjoitettu ”Placenta Praevia” eteinen istukka. Sirkka ja vauva selvisivät hengissä siitä, mikä olisi tiennyt varmaa kuolemaa isoäidille ja ehkä Sirkan äidillekin, ja todennäköisesti myös heidän lapselleen.

Tyttären syntymästä on jo kulunut kohta kolmekymmentä vuotta. Tuskin koskaan Sirkka enää ajattelee kokemustaan. Tuntemattomia verenluovuttajia hän kuitenkin ajattelee usein kiitollisuudella. Ne kaksi pussia verta, jotka he vapaaehtoisesti ja kiireesti hälytettyinä luovuttivat, varmistivat elämän Sirkalle ja hänen tyttärelleen sairaalahenkilökunnan taitavassa hoivassa.

Istun tyynen järven rannalla. No en ihan rannalla, mukavuussyistä mökissä sisällä. Voisin olla siellä rannalla, missä järven iltahenkäys on hieman keväisen raaka, mutta paljon edempänä oikeaa kesää kuin Sirkan sohjoiset tiet. Niille hän rakasti rakennella altaita ja juoksutusreittejä ojaa kohti niin että tie kuivuisi nopeammin ja paljastaisi keväiset poskensa hiekan tullessa esiin ja lopulta jo lammikoiden kuivuttua näyttäisi kesäiset kasvonsa. Ne päivät paistavat aina. Aina on lämmintä, ilmassa alkukesän lintujen äänet, jossain kukkuu käki, – tosi monta kertaa! Lennoston harjoitukset ovat lakanneet, ei ole jylinää, on lintujen laulu ja pesienrakennusääni.

Miltä kuulostaa se, että kohta päästään oman kurkihirren alle, niin kuin Eeron täti kirjoittaa kirjeessä, joka jonkin mutkan kautta päätyi minulle. Ettei hän havittelisi laittaa joulupakettia, kun on toinen pieni tuloillaan ja kaikenlaista pientä ja suurta menoa siihen liittyen. Varmasti rahareikää on. Elmaa kyllä mielisi silti muistaa jollain lailla. Hän kirjoittaa niin lämpimästi ja tapaamiset Rinnepellossa ovat olleet niin kotoisia, kuin olisi ollut siellä aina vaikka kaikki tuntuukin niin erilaiselta. Puheenparsikin on merkillistä. Ehkä Eero säteilee jotain sellaista salaista mitä siinä lapinlahtelaisessa maassa on, mitä ei huomaa ja sitten se on se tunnistettava tunne. Että on kotona ja elossa tässä ja nyt.

Velvollisuudentunnosta kävin rannassa. Istuin hetken. Että nyt olen Kivijärvellä, mutta en käy edes rannassa, missä sentään ennen nukuttiin. Tai aikuiset nukkui rannassa nuotion ympärillä, kun me pennut nukuttiin saunan kamarissa.

Äiti ei tykkäisi sanasta pennut. Marjatta, eiku Sirkka sanoisi isälle kun se kutsui meitä ja muita kakaroita pennuiksi että, en mä muista mitä se sanoi, mutta ettei ihmislapsi ole mikään pentu. Niin se sanoisi, että ihmisen lapsi ei ole mikään pentu, ei ainakaan meidän lapset.

Rannassa tuntui jotakuinkin sellaiselta, kuin olin kuvitellut mökissä istuessani. Kurkien huutoa en olisi odottanut. Se ei kuulunut mielikuvaan ja huuto kuulosti kutsulta villiin tanssiin tai jotain. Mukaan lähtemään, syvemmille saloille. Sitten kurkien huuto vaimeni. Ehkä se oli sittenkin joutsen, niitä ei aiemmin järvellä ole ollut. Romanttista muistoa ja mielikuvaa häiritsi se, että naapurin tekemällä parkkipaikalla joidenkin metrien päässä nökötti auto. Suunnilleen siinä paikassa mistä oli raivattu suuren kaatuneen kuusen kannon jäännös, ja jonka tilalle olin siirtänyt uuden kuusen alun, mikä taas oli meidän tontilla ollut ihan liikaa. Kuusia kasvaa ihan joka nurkasta. Lehtomainen sekametsä muuttuu vähitellen kuusikoksi.

Ensimmäinen vesipisara putosi poskelle ja tuntui kuin suuri kyynel vierähti pitkin poskea kaadettujen kuusipuiden kohtaloa surren. Toispuoleinen itku. Metsän pimeys oli mennyttä. Toisaalta pimeyden mentyä ilta-aurinko jälleen paistaa saunalle. Apropoo, niin kuin vielä vuosia sitten teki. Auton saattoi unohtaa, jos käänsi sille selkänsä ja katseli järven selälle, Kotkanselälle. Kotkanselältä sade ripsi hiljaa rantaa kohden ja mökkipolkua ylös taloon kulkiessani tunsin ystävällisesti rapsuttelevan selkääni. ”Minä olen sade, jota tämä luonto on kauan odottanut. En liian raju, että ruopisin mennessäni hiekan ja maan rinnepolulta, vaan kaiken vesisumuna kostuttava. Jokainen, viimeinenkin silmu aukeaa”. Niin se sade kertoi.

Huppari oli kostea. Painoin nenän pehmeään kankaaseen ja haistoin savun hajun, vaikka tällä kertaa en nuotiota polttanutkaan niin kuin pääsiäisenä. Se oli tarttunut siihen silloin. Paitsi olinhan pessyt sen pääsiäisen jälkeen. Huppariin oli imeytynyt menneiden nuotiokesien hajut. Hehkuvien järvikortteiden korsilla pimeään ilmaan vedetyt viivat elokuisena iltana, rannalla oranssi tanssi, jonka ehkä joku vastarannalla näki tai oli näkemättä. Liian monta kuvailevaa sanaa.

Olen aina halunnut kirjoittaa. Ensin täytyy elää sellainen elämä, josta kirjoittaa. Kaikki meni synnytyksessä hyvin. Olin sellainen vauva, jota piti aina välillä käydä tarkistamassa, että hengittääkö se. Houkuttelin Sirkkaa ja hänen miestään tulemaan Kivijärvelle vaikka lauantaina saunaan. Olin tehnyt ruokaakin ja leiponut pullaa. Sitä en uskaltanut Sirkalle sanoa. Pullan leipominen on hänen juttunsa. Heidän vierailun ajaksi olisin piilottanut korvapuustit johonkin ja sitten todennäköisesti unohtanut ne. Siivotessani löysin käsittämättömän vihreän lätyskän jääkaapin alakaapista. Rapsautin sen irti hyllystä ja tajusin, että se oli viimevuotinen kaappiin talveksi unohtunut avomaankurkku.

Mitä tästä kaikesta minä ajattelen kolmenkymmenen vuoden jälkeen? Olenko silloin edes ajattelemassa? Houkutteleeko silloin joku minua tulemaan Taukanniemeen, ja vastaan etten jaksa, olen väsynyt. Ei minun tarvitse tulla sinne paikan päälle nähdäkseni ilta-auringon valon hohtavan tyynellä järven selällä. Kiitollisena ajattelen vanhempieni työtä ja ehtymätöntä myönteistä elämänasennetta nyt ja silloin, jos olen paikan päällä.

Kivijärvi, Kotkanselkä toukokuisena iltana
Kategoria(t): Isien tarina | Kommentoi

Vappuretkimuisto vuodelta 1946

Meillä Marinkylän pojilla oli tapana, niin pitkälle kuin lapsuuteeni muistan, lähteä vappuna retkelle. Aluksi menimme lähelle kotia, mutta vanhempana yhä kauemmas metsään.

Vappuaamuna viisikymmentä vuotta sitten neljä Käpylän poikaa vaelsi niin sanottua Hohdin metsätietä reput selässä. Olimme alle kymmenvuotiaita, joku vähän yli. Ylitimme Kissakosken ja Rouhialan linjan kalliot sekä ohitimme Vaivaisen lähteen ja Suurenvuoren ”Kivikistun” edellisvuotisen leiripaikan. Nyt matkaa leiripaikalle oli vielä noin kolme kilometriä. Olimme menossa santamäen (santavekselin) korsuille. Santavekselistä oli aikoinaan ajettu junilla hiekkaa. Sotilaiden rakentamat korsut tuntuivat mielenkiintoiselta leiripaikalta. Isot pojat olivat siellä käyneet ja neuvonneet tien. Sotilaat olivat ajaneet autollaan tätä samaa hevostietä. Paikoin maa oli upottanut ja raiteisiin oli mätetty puunrunkoja.

Saavuimme santaradalle, nykyisen runkotien ja Marinkylän tien risteyksen kohdalle. Korsumäki oli moottoriradan oikealla puolella, suon laidassa. Mäki oli kolme tai neljä metriä korkea ja halkaisijaltaan noin 30 metrin suuruinen hiekkakumpare, jolla kasvoi isoja mäntyjä. Mäen korkeimpaan kohtaan oli rakennettu maan alle kaksi hirsistä korsua. Molemmissa korsuissa oli tiilistä muuratut, valurautakantiset liedet. Vielä varustuksiin kuului kapulatie, joka johti vartiokoppiin, aukea suon laitaan.

Emme tietenkään viihtyneet pimeissä korsuissa, vaan laitoimme nuotion mäelle aurinkoiseen paikkaan. Päivä kului nuotion ympärillä touhutessa. Paistoimme läskiä pannussa ja söimme eväitä. Muistan vielä sen onnettoman letunpaiston, kun vahingossa potkaisin taikina-astian kankaalle kumoon. Kaverit suuttuivat ja painoivat pääni taikinaan. Siitä vaan rapsin neulasia ja sammalia naamastani. Sillä kertaa ei paistettu yhtään lettua.

Kaukana metsässä oli myös turvallista harrastaa luvattomiakin leikkejä. Ampuilimme kaikenlaisilla tussareilla: mitä kovempi ääni, sen parempi pyssy. Usein savusi poikien huulissa isän askilta pöllitty Lupi ja Fennia 2 tai paremman puutteessa kessusta tai katajankuoresta käännetty rööki. Tuntui miehekkäältä istua kannon päässä ja puhallella savurenkaita. Vapusta alkoi kesä, ja samoilu metsissä jatkui aluksi variksen pesien merkeissä, syksyllä marjastellen.

Usein kaipaa ja muistelee asioita ja aikoja, joita ei enää ole. Poissa ovat sileärunkoisten mäntyjen kankaat ja mustikkaiset kuusikot. Pikatie on vienyt metsämme rauhan. Soramonttumme on revitty uudestaan auki, ja korsumäkemme paikalle on vetinen kuoppa. Eikä ole metsissä samoilevia pikkupoikia, lapset eivät enää tiedä, mitä keväinen metsä voisi heille antaa.

Kategoria(t): Isien tarina | Kommentoi

Syömme itse sen puuron, minkä jätimme hellalle pohjaan palamaan

Seurasin Pietarin Aids-keskuksen sivuilta neljälletoista hivin kanssa työtä tekevälle venäläisen järjestön sivulle. Vain yhdessä oli blogikirjoituksen tapainen maininta “käsillä olevasta tilanteesta”. Muut eivät joko pysty tai uskalla reagoida Vladimir Vladimirovitsin aloittamaan sotaan tai niillä on muuta kiireellisempää tekemistä alkaneen sodan jaloissa, kuin kirjoittaa artikkeleita siitä. 

Kuitenkin “Pelottavaa elää” -kirjoituksen kirjoittaja pohtii elämän jatkuvuutta ja lääkkeiden saatavuutta, vaikka hän onkin kaukana sotatoimialueista Pietarissa. Selvästi oikeaa tietoa tapahtumista kaivattaisiin. Kirjoittaja pohtii, mitä tapahtuu kauniille kotikaupungille, jonka katuja hän rakastaa kävellä. Muiden ystävien pohtiessa, minne lähteä maanpakoon, hän kertoo, ettei hän voi lähteä minnekään kissojensa kanssa. Lemmikkieläimiä ei saa ottaa pommisuojaankaan. 

Huomionarvoista tässä meille suomalaisille tässä vaiheessa lienee se, että vaikka Venäjän viralliset viestintäkanavat puhuvat vielä erikoisoperaatiosta, niin neljänsadan kilometrin päässä Helsingistä eletään jo sodan todellisuudessa. Venäjä toki on elänyt sitä todellisuutta jo ensimmäisestä Tsetsenian sodasta asti ja vain meidän välinpitämättömyytemme ja tuudittautumisemme omaan turvallisuudentunteeseemme on estänyt meitä näkemästä, mitä lähiympäristössä tapahtuu. 

Vuonna 1991 menin kesällä kielikurssille Leningradiin ja lähdin kotiin sieltä Pietarista. Se näytti meistä suomalaisista toivon ja jännittävien muutosten ajalta. Venäläisten näkökulmasta nämä kolmekymmentä vuotta on ollut sinnittelyä puutteen, sekasorron ja mielivallan keskeltä jonkinlaiseen vakauteen ja jopa vaurauteen. Muutos yhteiskunnassa on tapahtunut niin hitaasti, ettei ole huomannutkaan että valheellisen vakauden ja toimeentulon hinta oli kansalaisyhteiskunta.

Plehanovin instituutin opettajan Jekaterinan opettamista sananlaskuista on jäänyt mieleen: ”сам кашу сварил, сам и расхлебывай”, joka karkeasti käännettynä merkitsee, että kun itsepähän puurosi keitit, niin saat sen itse pistellä suuhusikin. Käsillä oleva puuro uhkaa levitä itäisen-keskisen Euroopan ulkopuolelle, jos emme nyt puolusta oikeuksiamme. Tulee mieleen toisen slaavikansan kansansatu, jossa taikasanat saavat kattilan keittämään puuroa tyhjästä. Taitamattoman käsissä, sen joka ei osaa puuronkeiton lopetustaikasanoja, keittäjän talo ja keittäjä itse hukkuu puuroon.

Turvallisuuden tunne Venäjällä on ollut kiinnittyneenä yhteen henkilöön. Meidän on edelleen jatkettava sellaista vuoropuhelua, missä monimiljoonainen kansa ymmärtää vakauden olevan heidän omissa käsissään monien tylsien kompromissien, keskustelun, kivuliaiden demokraattisten prosessien kautta. Naapurimaan totalitarismin kehityksen pitkittyessä puuronkeittämisen pysäyttämisen taikasanat ovat varmasti vaikeutuneet ennestään. Vain kansalaisjärjestöjen rippeiden tukeminen voi auttaa löytämään oikeat sanat. Ihmettä ei tule, messiasta ei ole, se ihme olemme me itse. 

Kategoria(t): Päiväkirja | Kommentoi

La Casa de la Paloma Blanca

Näin aamuyöstä unen, jossa vanhempani olivat paljon vanhempia ja hauraampia kuin he ovat nyt. Heillä oli jokin hätä, joka aiheutti minussa voimakasta ärtymystä. Isäni taisi sanoa jotain, minkä koin loukkaavaksi. Sanoin hänelle tylysti, että älä kitise. Näin palautin, toistin sanoja, jotka taisin kuulla hieman liian usein lapsena ja nuorena. Unessa itkin, koska en halunnut loukata isääni, mutta ne sanat vain ryöpsähtivät sisältäni. Heräsin siihen, että kuumat kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Se oli merkillinen tunne.

Nuoren Antti Tapanin olisi ollut hyvä kuulla vaikkapa sellaiset sanat, että ”minä kuuntelen sinua”, ”minä kuulen sinut, mutta minä olen aikuinen ja päätän nyt näin, kuten olen päättänyt parhaaksi näkemälläni tavalla. Myöhemmin kun olet aikuinen, voit päättää itse miten parhaaksi näet. Myöhemmin näet itse olinko minä oikeassa, tai sinä, tai kumpikaan meistä”. Siinä unessa myös isä itki ymmärtäessään palauttamieni sanojen seuraukset, joita ei enää voinut peruuttaa.

Sota-ajan lapsena isäni on varmasti usein vain joutunut puremaan hammasta, olemaan hiljaa ja tekemään mitä käsketään. Kitinä on ollut turhaa. Oman tahdon ilmaiseminen oli liian suuri ylellisyys jälleenrakennuksen tuoksinassa, jonka hedelmät sinänsä tuottivatkin iloa.

Onneksi kolikolla on myönteinen puoli. Osallistuessaan hyvinvoinnin rakentamiseen niin yhteiskunnallisella kuin perheen tasolla, vanhempani ja heidän sukupolvi onnistui monille luomaan tilan oman maailmankuvan muodostamiseen vapaasti. Minulle se on ollut mahdollisuus elää omien arvojen mukaan, virheissä kompuroiden. Olen voinut valita toisin. Vasta kun elämä tulee valmiiksi, voi tietää, johtiko se parempaan.

Pablon unessa elämme suuressa talossa jossain rannikolla. Talossa on eläimiä. Minä huudan vihaisena, että hän jättäisi eläimet rauhaan. Pablo uskoo, että unet toteutuvat sananmukaisesti. Minä uskon, että ne ”eläimet” Pablon unessa ovat minun vanhempani. La Casa de la Paloma Blanca -projekti on peruutettu. Ainakin toistaiseksi. En voi viettää aikaa ihmisen kanssa, joka saa minut paiskomaan tavaroita enkä itse kykene parempaan kommunikointiin. Valitsen toisin, jälleen kerran.

Liikutuin Twitterissä näkemästäni Ukrainan presidentin perheen kuvasta. Kuvaan oli liitetty ote Zelenskyn virkaanastujaispuheesta. Hän toivoi, ettei seinille ripustettaisi hänen kuviaan, vaan jokainen virkahenkilö ripustaisi työhuoneensa seinälle rakkaittensa kuvia. Päätöksiä tehdessää he katselisivat kuvia rakkaistaan.

Jos me emme voi auttaa taistelussa, niin voimme varmasti auttaa jälleenrakennuksessa ja pakolaisista huolehtimisessa niin kuin lähiseutujen ihmiset jo tekevät. Kuunnella, lohduttaa, myötäelää ja rakentaa tulevaisuutta, missä Ukrainan lapsia ja aikuisia ei kohtaisi hiljaisuus. Kärsimys päättyy tähän, meihin. Se on sydämen työtä, jonka lopussa voimme luopua myös surustamme, Jäljelle jää sellainen ilo, jota olemassa oleminen pohjimmiltaan on.

Kategoria(t): Päiväkirja | 3 kommenttia

Aina

Vanhempieni elämä loi mielekkäät ja turvalliset puitteet lapsuudelle. Haluaisin turvata heille puitteet arvokkaalle vanhuudelle ja rauhan täyttämään siirtymiseen tietoisuuden yhdestä muodosta toiseen. Voisin puhua myös arvokkaasta kuolemasta. Olisiko parempi sana armollinen kuolema? Enkä tarkoita mitään armokuolemaa. Sanoihin ja niiden merkityksiin voi hukkua, etenkin jos mennään vielä pienenpieniin vivahde-eroihin.

Ensimmäisessä virkkeessä halusin välttää ilmaisemasta, että vanhemmat olisivat luoneet tai tehneet meille turvallisen lapsuuden. Se on harhakuva, jota olen kantanut pitkään mukanani. Sen takaa on vaikea nähdä isää ja äitiä niinä ihmisinä, jotka he ovat. Eero ja Marjatta elivät omaa elämäänsä. Sen sivutuotteena syntyi meille sellainen lapsuus kuin meillä oli. Täytyy sanoa, että mulla systerin kanssa kävi ihan hitonmoinen tsägä.

Yhdessä aya-seremoniassa minussa syntyi tietoisuus, että Eero ja Marjatta ovat mukavia ihmisiä. Heidän kanssaan on helppo olla. Tekisi mieli sanoa, että ‘näin’ tai ‘koin’ tai että ‘tuli ajatus’, mutta se oli välitön oivallus, jonka luonnetta sanoilla ei voi kuvailla. Minä vain tiesin asian tilan olevan niin, ja mikä siinä oli merkittävä muutos, oli se, että kun aiemmin olin kokenut mukavuuden hellän hoivaamisen muodossa, joihin kuuluvat syli, koskettaminen ja kaikki neuvot miten maailmassa ollaan, ja myös vapauden olla, niin nyt näin vanhempieni olemuksen irrallaan isän ja äidin roolien kantamista merkityksistä. 

Tärkeintä lapsena oli kuitenkin se, että tunsin olleeni haluttu. Vauvana nukuin niin rauhallisesti, että minusta huolehtivan ihmisen piti käydä aina välistä tarkistamassa, olenko vielä hengissä. Tietoisuuteni vauvana ei kokenut mitään uhkaa, se saattoi levätä omassa rauhassaan.

Muistelen, että tuo seremonia oli ensimmäinen käymistäni. Olin pettynyt, kun koko yön koin itseni pikkulapseksi, joka nukkuu. Unen läpi seremonian laulut ja äänet maanittelivat minua heräämään. Vauvaa hoitava toivoo sen heräävän ja hymyilevän nähdäkseen peilikuvassa oman rakkautensa. Seremoniaosallistujat halusivat minun huomiotani ja tukea seremoniaan. Minä nukuin rauhassa.

Pettymykseni johtui siitä, että olin odottanut seremonialta uppoutumista itseen jollain uudella oivaltavalla tavalla ja kotiin vietävänä olisi ollut jokin ajatus. Keho ja mieli ovat kuin tietoisuuden uni, siksi herätessäni tunsin kuin olisin ollut tuossa seremonialle pyhitetyssä huoneessa koko elämäni, tarkemmin sanottuna – aina.

Palaan kirjoituksen ensimmäiseen ajatukseen. On typerää ja toisen ihmisen tahdon ylitse käypää röyhkeyttä kuvitella, että ‘voisin turvata’ sitä taikka tätä vanhempieni elämässä tai kuolemassa. Voin vain toivoa, että se millainen minä olen, voisi omalta osaltaan olla tila sen toteutumiselle. Voisin kyllä mennä kolaamaan sen lumen täyttämän pihan, kun lumilinko ei käynnisty. Puhelimessa he kieltävät tarvitsevansa minkäänlaista apua. Voisin mennä pelaamaan vaikka erän yatsia heidän kanssaan.

Kategoria(t): Päiväkirja | Kommentoi

Isieni romaani

On kansakunnan mahtimiehiä, joista kirjoitetaan historianteoksissa, ja heistä parhaimpina pidetyistä kirjoitetaan kertomakirjallisuuden teksteissä. Sitten on meitä, niin sanottuja tavallisia ihmisiä. Niin kuin minun isoisäni Eino. Hän syntyi pian edellisen vuosisadan vaihteen jälkeen. Nuori mies varttui pienessä Lapinlahden kylässä, jonne ei ollut edes kunnollista tietä, pelkkä kärrypolku. Nuorison jännittävimpiä ajanviettotapoja Einon lapsuudessa oli postin hakeminen porukalla. Einon äiti kuoli espanjalaiseen influenssaan pojan ollessa kymmenvuotias. Kaksivuotias pikkusisko Anni menehtyi viikkoa ennen äitiä.

Einon isä Aapeli, jota kutsuttiin vanhaksi Aapeliksi erotukseksi Einon pikkuveli-Aapelista, oli tullut taloon Johannan toiseksi mieheksi. Kaartomäki, tai ’Kuatronmäki’ kuten minä kuulin talon nimen sanottavan ei ollut minun sukuhaarani Valkosten talo. Aapelin isä Taavetti oli lampuoti Iisalmesta. Vanhemmat sisarukset eivät tehneet eroa ensimmäisen ja toisen isän lapsien välillä. Kaikki olivat yhtä rakkaita toisilleen. Olisiko sisarusten väliseen sopuun syynä yhteisen äidin varhainen kuolema? Vanhemmat lapset huolehtivat varmasti pienimmistä sisaruksistaan.


Isoisä Eino oli siis kaukana perimysjärjestyksessä jatkaakseen taloa. Perimysjärjestys kuulostaa järin juhlalliselta sanalta, kun tarkoitan rinteen päälle rakennettua taloa sitä ympäröivine peltoineen ja talousrakennuksineen syrjäisessä Pohjois-Savon kylässä. Niinpä nuori Eino lähti opintielle maamiesoppilaitokseen, jonka käytyään hän pestasi itsensä rengiksi kymenlaaksolaiseen Hohtin taloon. Taloon pestautui myös piika Rauha. Rauha oli romakka mamma jo nuorena naisena.


En tiedä miten rakkaus roihahti. Rauha oli miltei kymmenen vuotta nuorempi Einoa. Ehkä tuttu savolainen puheenparsi kuulosti Einolle kotoisalta vaikka Rauha Maria olikin eteläisestä Savosta lähtöisin. Einon olemusta muistellessani luulen, että hänen ei ollut ihan helppo lähestyä naisia naimatarkoituksessa, ainakaan kevytmielisesti. Tai mistä voin tietää, ehkä Eino oli mieltynyt hyvässä lihassa oleviin reheviin naisiin. Rauhan järkähtämätön olemus kumpusi niistä valtavista mitoista, mitkä hänen sylinsä tavoitti.


Rauha ja Eino perustivat perheen. Ensin he asuivat Inkeroisten kylässä vuokrakortteerissa ja pieni karja laidunsi kylän yhteishaassa. Yksi lehmä ja sen seurana lammas eivät ole kummoinenkaan karja, vaikka siitä se vielä lisääntyikin suomenkarjan lehmillä. Eino meni perheensä elättääkseen kartonkitehtaalle töihin. Sisällissodan jälkeen tehtaalle töihin meno ei ollut aina yksinkertainen juttu. Silloin kun minä tunsin Einon, hän luki aina Uutta Suomea, vaikka oli pienen rintamamiestilan isäntä ja Lapinlahdelle pienviljelijäksi jäänyt sisarensa Elma oli sosialidemokraatti. Kartonkitehtaalle sosialisteja ei haluttu. Hänellä oli luottamusta herättävät.mielipiteet ja tahto tehdä töitä. Olisi hän halunnut laulaa kirkkokuorossakin, mutta sille harrastukselle ei ollut työnteolta aikaa.


Tuli sota. Isäni oli syntynyt sodan jalkoihin. Rauha otti kaksivuotiaan Eero-pojan ja lähti talvisodan pommituksia karkuun kotipitäjään Kangasniemelle. Kymijoen varren asuinsijat olivat ankarien pommitusten kohde. Sieltä ovat isäni ensimmäiset muistikuvat. Siellä serkkujensa luona isäni muuttuu hämmästyttäväksi tarinankertojaksi. Juntturin talo lienee hänen sydämensä koti. Mutta ei mennä asioita edelle. Eino oli pois perheen luota sodassa. Ensin oli talvisota ja sen jälkeen jatkosota.


Pahoista paikoista ja rivimiehen asemasta huolimatta Eino selvisi sodasta jotakuinkin naarmuitta. Savolaisena poikana hän lienee ollut sanavalmis nassikka. Minä tunsin Einon hiljaisena miehenä, joka luki lehteään ja katsoi uutiset paljon kommentoimatta maailman tilaa muille. Ääneen pohdittiin enemmän säätä ja muita sellaisia seikkoja, jotka vaikuttivat työn tekemisen jaksottamiseen. Eino vihelteli hiljaa töitä tehdessään ja pihakeinussa istuessamme. Kiukuttelemaan, niin kun hän aina sanoi meille lapsenlapsille. Ajattelen nyt, että hampaiden välistä hiljaa viheltely tai oikeastaan suhina oli kaiken inhimillisen pahuuden nähneen miehen itsensä ja maailman tyynnyttelyä vuosikymmenien jälkeen kokemuksista, ettei se tulisi uudelleen hulluksi. Elämä on tässä, ja se jatkuu pojan lapsissa. Heidän ei tarvitse kokea samaa sodan järjettömyyttä.


Eino on suomalaiskansallinen nimi. Eino pääsi vaimonsa Rauhan kanssa talonsyrjään kiinni maan jälleenrakennuksessa. Rintamamiestila lohkottiin osittain Hohtin tilasta, jonka palveluksessa Eino ja Rauha olivat kohdanneet ennen sotia. Rauhasta tuli oikea talon emäntä, vaikka Eino ei rakentanutkaan Juntturin kaltaista viidentoista leivän uunia. Nuori pojankoltiainen, Eero räjäytteli tilan raivaustyössä kantoja pahasti metsittymään päässeiltä saroilta. Siihen aikaan ei oltu niin tarkkoja räjäytyslupien kanssa. Niin parhaaksi katsottuaan nimismies saattoi antaa räjäytysluvan neljätoistavuotiaalle pojalle. Vaikuttihan poika rauhalliselta ja pätevältä käyttämään räjäytysvälineitä.


Pitkä rauhan jakso turvasi kansakunnan ennennäkemättömän kehityksen. Tilalle nousi ensin eläinsuoja, sitten sauna. Perhe asui aluksi vielä kylällä. Metsittyneeltä pellolta Eeron räjäyttämällä raivaamista kannoista nousi päätähuimaava pino. Tilan nimeksi laitettiin Kantola.


Nuorempana olin vaikuttunut lukemastani Eero Järnefeltin teoksesta Isieni romaani. Vallasmiesten ja naisten elämä vaikutti kansakunnan ja kulttuurin kehitykseen ratkaisevalla tavalla. Säätyläisperheen elämä tuntui kiehtovalta ja loisteliaalta. Alussa mainitsin tavallisen kansan. Sen kansan matka pitkospuiden takaa valtaväylien ääreen, ja tiedon ja taitojen ääreen, näyttäytyy minulle nyt vielä vaikuttavammalta kuin Elisabetin matka reessä vaitonaisen miehensä kanssa pitkin lumisia metsiä ja lakeuksia Pietarin loistosta syrjäisen pienen kansan tulevaksi kulttuurin äidiksi.


Eino Valkosesta on maininta Lapinlahden kotiseutuhistoriassa. Kotiseutuhistoriaa elävöittävässä tarinassa kerrotaan, kuinka heinäntekoväki oli ollut eräässä Pällikkään kylän tuvassa evästauolla. Lapset olivat kavunneet uunin pankolle. Sieltä laskeutuessaan joku onnettomasti astui kissan selän päälle, niin että sen selkä murtui, mutta eläin jäi kitumaan. Talon emäntä määräsi riuskana poikana tuntemansa Einon ottamaan huono-onnisen kissan ja lopettamaan sen ulkona talousrakennuksen takana.

Kategoria(t): Isien tarina | Kommentoi

Elämäntarina

Me avaudumme ja me sulkeudumme.
Me avaudumme ja me sulkeudumme.
Me avaudumme ja me sulkeudumme.

Me avaudumme ja me sulkeudumme.
Kun me olemme ihan auki, ja joku jättää meidät
Mitä silloin tapahtuu?

Me avaudumme ja me sulkeudumme.
Kun me olemme ihan auki, ja jokin hylkää meidät
Mitä silloin tapahtuu?

Hylkäämmekö me sen,
joka on meidät hylännyt?

Onko se kaipaus?
Voiko kaipaus olla sellaista,
että hetkittäin se saa täyttymyksensä?

Millaisen merkityksen annan niille ajanjaksoille,
jotka ovat siinä välissä?

dav
Kategoria(t): Päiväkirja | Kommentoi

Five rose petals

The layer of sex positiveness is still thin and fragile. These comforting words after bullying in internet were said by a collegue from one organization working in sexology. In what extent a professional in field of sexology is allowed to express their own sexuality beyond the work?

When amateur adult content, which was produced ethically is dragged without permission to another sphere of internet, what will happen? At least knowledge about different sexual activities will spread. Severe bullying was an attempt to harm and stop important discussion about sexuality in general and discussion about safer sex and substance use practices. Shaming with sex is so so last season.

I run out of topics in my xtube blog. Then suddenly this happened. My photos were copied and published in one web page. One particular corner of Twitter was full of phrases like “horny sloppy hole gets fist”. Funny though the site looked like a porn site in result. Connecting my private sex life with my work is an attempt to drag NGOs and their workers to muddy waters.

We are not afraid of talking about sexuality and sex. We are obliged to talk about them. These things are happening in people’s lives and, time to time it’s really fun but sometimes it gets really troubled. That’s why it is even more important to go on with open discussion.

I wrote this blog originally in xtube. Many people don’t read blogs in that platform, they look only for arseholes. Xtube is adult content and not everybody wants to visit that kind of sites. That is why I copy blog text in my art & life blog. My mother reads the blog. Don’t go to the xtube profile! You will not like it. As I don’t want to know about your sex life with dad. I hope it’s still going strong ❤ but no details please!

Guys who took my photos out of adult platform seem to roll over and over in lust with my words. I’m very pleased. I was concerned, that everybody is interested in my butt and arsehole, not about my thoughts about love, affection and respect. Now it is proved to be the case. I’m sad, and a little bit amused.

Some bullies named the organization I work in as radical. Yes, I am radical in love and communication. We should be radical in truth. We make a response in people’s life as it is happening to them, not the way we think it should go.

Thou shall not fear.

Kategoria(t): Päiväkirja | Avainsanat: , , | Yksi kommentti

Elämä langan varassa

Pitkästä aikaa ryhdyin tekemään kokoomateosta. Työ ja sen kuvaus on osa Jukka Ahon sosiaalialan opinnäytetyötä, joka käsittelee stigmaa. Lopputyö on esitelty, niin voinen kertoa omasta osuudestani. Työ on muuttunut hieman matkan varrella. Zine -lehdessä näette lopputyöhön tulleen version. Lataa Zine

Hivin hoidossa virusmäärä kehossa saadaan lääkityksellä mittaamattomiin. Tauti ei etene ja bonuksena ei edes tartu. Sairauteen liitetty stigma satuttaa. En voi sanoa, että tämä stigma tuli minulle vahingossa, ettei se koskisi minua, vaikka kuinka olisin itse sinut asian kanssa. Koko yhteiskunta ei ole ja stigma muodostuu ulkokäsin kohdistuvista ennakkoluuloista ja tietämättömyydestä johtuvista peloista.

Laitoin talteen viiden vuoden ajalta jokaisesta lääkepurkista kosteutta sitovat kapselit. Jokainen lääkepurkki on kuukausi lisää elinaikaa terveenä hivin suhteen. En koe, että stigma vaikuttaisi paljon elämääni tai ajatuksiini, mutta tiedostan sen silti ja samassa tilanteessa hivin kanssa eläviltä olen kuullut monen käpertyneen itseensä sairauden myötä tai nimenomaan siihen liitetyn stigman myötä.

Osa lääkepurkkien kapseleista päätyi työhön, jonka nimesin Elämänlangaksi. Eläin- ja muut hahmot olen kerännyt tutuilta lapsilta ja kirpputoreilta. Niitä oli tarkoitus käyttää järjestötoiminnan ryhmätapaamisissa keskustelun jouduttamiseksi. Ryhdyinkin leikkimään niillä itse.

Meillä oli isosiskoni kanssa kokonainen maatilallinen muovieläimiä. Tykkäsin uittaa niitä kylpyhuoneen käsienpesualtaassa. Eläimet olivat mukana hurjissa vesiseikkailuissa. Jokaisella on omat mielikuvansa näistä tässä työssä käyttämistäni hahmoista. Osa on tuttuja saduista tai piirretyistä elokuvista. Työtä tehdessäni poltin sananmukaisesti näppini. Unohdin kuinka kuumaa kuumaliima on! Huljuttelin vasenta kättä pitkään jälleen pesualtaassa :-).

Elämänlanka on työssä vedetty ystäväni kotitalon navetasta peräisin olevaan ikkunaraamiin. Tai oikeastaan raamiin, joka ei ikinä päässyt valmiiseen rakennukseen. Tämä yksilö oli vääntynyt kieroksi. Taustan kangas on isoäitini kutoma rohdinpellavainen saunapyyhe.

Taustakangas muistuttaa minua isoäidin rakkaudesta lapsia kohtaan. Hän jätti konkreettisen jäljen meidän lastenlasten elämään lukuisilla taidokkailla käsitöillään ja ennen kaikkea sillä läsnäololla ja välittämisellä, joka kantaa loppuelämän.

Kategoria(t): Luonnospäiväkirja, Oma taide | Avainsanat: , | Kommentoi

Veli ja sen sisko

Kun kirjoitin Einosta edellisessä kirjoituksessa, nousi hänen sisarensa Elman kuva mieleen elävänä. Elma-isotäti oli meille isän puolen serkuksille rakas hahmo, ja läheinen hahmo varmaan myös Pällikkään kylän lapsille. Olen aiemminkin kirjoittanut Elmasta, mutta halusin kuulla ja antaa muidenkin kuulla hänen oman äänensä. Kaivoin esille kolme hänen kirjoittamaansa kirjettä. Yksi kirjeistä on Elman lähettämä minun äidilleni, ennen minun syntymääni.

Kaksi muuta kirjettä ovat Elman minulle lähettämiä vuodelta 1982. Marraskuisessa kirjeessä Elma-täti kirjoittaa, että olen ainoa, joka muistaa täti rutusta. Tuohon väitteeseen en jaksa uskoa, kun aiemmassa kirjeessä hän mainitsee saaneensa serkultani kirjeen. Näissä minulle lähetetyissä kirjeissä pyöreän kaunis ja säntillinen käsiala on muuttunut hieman epävarmaksi. Ja juuri näiden kahden kirjeen väliin taitaa sattua isäni paha selkäsairaus. Siitä seuraavana vuonna tuli perheemme muutto Porvooseen.

Muistan, että Elma vieraili meillä jossain yhteydessä vielä Porvoon Hamarissa. Hänen äänensä vaimeni, tavallaan jo pitkän aikaa ennen hänen kuolemaansa. Muisti alkoi pahasti hapertua. Silti tuo iloinen ja hellä ääni, lupsakalla savolaismurteella on monen ihmisen korvissa vielä tänäkin päivänä ja varmasti heidän lastensa, ystävien ja muiden heidän tapaamiensa ihmisten korvissa sitä kautta. Päästän Elman oman äänen kuuluviin näiden kirjeiden kautta.

Elma ja Mari, sisarukset

Elma ja Mari, sisarukset

Lapinlahti 30/11 -67

Marjatta kiltti + kump!

Sydämelliset terveisemme ja lämpimät kiitokset kaikesta menneestä! Hävettää vain alkaa koko kirjettä, olen aivan suurin huolimattomien ”piällysmies”. Mutta, monta kertaa olen taivaltanut ajatuksin siivin siellä luonanne, mutta tämä kirjoittaminen se on Eedvarttia jos vain heti tuoreeltaan se jää. Kuvittelen aina Salla-Maarittia, että kuinkahan hän on jo kasvanut? Uskon, että hän on ikäisekseen suurikokoinen, kuvasta päätellen ainakin. On se niin ilmetty Eeron ja Mikon mutelilla tullut, että tekemistä vaatii, jos toisen samankuvaisen saat! Kiitos vain kovasti paljon niistä kuvista, nättiä olivat.

Minä olen tätä nykyä ihan reipas tyttö. Yrittihän se minuakin kiusata korkea verenpaine ja sen myötä sitten sydän reistaili. Olen kuukauden päivät niellyt noita tapletteja ja nyt taas vaikka kolmea mailia ravaisin. Illalla olimme Väinölässä hirvirokalla, ensi sunnuntaina ovat koko kylän peijaiset. Lupasin mennä sinne touhuamaan. Minulla on rukki, aivan kuin paremmallakin tekijällä sisällä. Puolisen kiloa jo valmista lankaa ja mikä parasta, karstaan ne käsin, tosin hyvin loppuun kuluneilla karstoilla. Minusta se on hinku-työtä vallan kehrätä, mutta tuo verenpaine on vähän hankaluutena.

Arttu häiritsee ja sanat menee nurin perin. Koska olette käyneet Kantolassa? Eivät ole mitään kirjoittaneet. Kirjoitin Mikolle lokak. lopulla, mutta ei ole mitään kuulunut. Aiemmin hän oli hyvin ahkera kirjoittamaan, vissiin on alkanut tytöille kirjoittamaan.

Ja kovasti paljon Onnea sinne uuteen kotiin! Esko kertoi, että olette ostaneet talon. Onhan se mukavaa varmasti muuttaa oman kurkihirren alle! Vaikka luulen, ettei Teillä ollut mitään vaikeuksia asunnon suhteen. Minulle jäi niin mieluinen muisto sieltä Katajalasta! Olis hauska saada joskus vieraita tänne Rinnepellolle sieltä! Luulinkin, että jospa Eero Katajalan papan kanssa vaikka ajaisikin kesällä täällä Savossa, mutta eipäs näkynyt. Marjattaa ja Sallaa sekä mammaa en uskaltanut viime kesänä odottaakaan, sillä arvasin, ettet lähde lapsen kanssa näin pitkälle reissulle, ja mammahan ei sitten pääse jos miehet lähtevät.

Me rytyämme vain päivä kerrallaan, milloin paremmin milloin huonommin. Arttu melkein jatkuvasti vaan menee huonompaan suuntaan. Ne säryt ovat joskus sietämättömät. Kyllä siinä tupakka poikineen yön aikana palaa! Säryt yleensä yön aikana ovat kovemmat, oli ne kellä tahansa.

Nyt älä havittele meille joulupakettia. Teillä on ollut suuret rahamenot ja anna Salla-tytölle se osa. Minä olen sellainen komura, etten saa pakettia aikaan niin häpeän aina ottaa sieltä päin! Sano samat sanat Kantolassakin, niin minulla ei ole mitään mielen vaivaa. Salla saa tädiltä joskus kolttu tarpeet, tosin en osaa sanoa koska?

Nyt on hyvin oikukas talven tulo. Täällä on pihat ja tiet jäätiköllä. Saa nähdä pysytäänkö tässä tolpillaan. Lunta on aivan vähän täällä, tuolla kirkonkylässä ei vielä ollut yhtään. Olin 3 päivää pyhäkoulukursseilla L.lahdella. Yöt kävin kotona karjan ja armaan huoltamassa. Oli hyvin hauska sen verran irrota tästä huushollista!

Toivon teille parhainta vointia ja Sallalle tätirytykän terveiset, ota häntä kädestä kiinni ja katso silmiin kun näitä kerrot! Toivoisin niin saavani ottaa siitä pienestä kädestä kiinni! Hyvää pikkujoulua. Syd. terv. täti (terv Artulta!)

Viisitoista vuotta myöhemmin kun täti kirjoittaa minulle, 13-vuotiaalle pojalle, on kirjeen sävy vähän erilainen.

Rinnepelto 5.1.82

Terve Tappu!

Uuden vuoden toivotuksin ja paljon onnea! (joskin myöhästyneenä) synttärien johdosta! Ja ennen kaikkea kiitos muistamisesta! Olen alkanut täällä hiljaisuudessani miettimään että jokohan Tapun, minun uskollisen ystäväni joku hempukka ryösti. Tiedän kyllä, että sinua sitoo monet tehtävät, koulutyö ja se lorutorvi vie suurimman osan ajasta, ettei taida vapaa-ajan ongelmat olla haittana. No ennen kaikkea omat työt ja sitten jos joskus sattuu sellainen rakonen tulemaan, niin pienikin kirje on syd. tervetullut! Olen oppinut niin huonolle tavalle tai oikeammin olette itse minut siihen opettaneet, niin aivan joskus ihan kaipaa, mutta ei millään tavalla pidä koulu ja työ aikaa siihen pihiä.

Minä olen viettänyt siitä jouluk. 10 pv. sellaista hiljaiseloa. Onhan Arttu nyt ollut joulun ja uudenvuoden pyhät kotona. Hän viipyi siellä Kuopion keskussairaalassa pari viikkoa ja siirrettiin sitten tänne omaan terveyskeskukseen kuntoutukseen, mutta pyhien aikoihin siellä ei ole alan työntekijöitä, niin pääsee aina kotiin. Kyllähän minä arkaillen silloin jouluksi hänet kotiin toin, mutta ihan hyvin me pärjättiin. Onhan sitä niin monta kertaa joutunut pärjäämään hyvinä ja huonoina päivinä.

No nyt sitä on tainnut tulla lunta sinne Teillekin? Eilen illalla katsoin t.v.stä Helsingin lumivuoria jo rautatieasemalta, mitä sitten muualla. Ajattelin lähinnä Eskoa että kuinkahan pääsee Kivenlahteen sieltä Vantaalta. Ei ole tänään soittanut, tottahan lieneen kotiinsa päässyt. Anukin kirjoitti, täytyy tässä riipustaa hänellekin kirje.

Minä olen ollut varma kotimies. Alkuun ensin Artun lähdettyä päivystin uskollisesti tuota puhelinta, jännitti vähän että mitä sieltä kuuluu! Olihan se aika iso leikkaus. Ei hän itse oikein osaa sanoa kauanko se kesti, hoitaja on tainnut arvella 5-6 t, hänelle on jouduttu tekemään verensiirto, ja veriryhmä on niin erikoinen, että sekin piti Helsingistä hankkia, mutta sehän oli valmiiksi hankittu, sillä silloin otettiin verikoe, joten se oli heidän tiedossaan, (tarkoitan huhtik. 2 päivää, kun ensikerran kävimme Kyksissä)

En muista, joko olen kertonut Eerolan Mirjan kihlauksesta. Hän löysi kaverin niistä maatalous kurssilta: kaverin jolle lupautui tietenkin elämänkumppaniksi! Sillä tavalla ne tytöt alkaa hakea paikkaansa auringon alla. – Kyllä olis ollut hyvään tarpeeseen kotonakin, mutta eiväthän he siihen pysähdy. Sehän se on luonnon kirjoittamaton laki ettei tytöt jää homehtumaan ”tekopaikoilleen” eivät ainakaan sellaiset virkeät tytöt niinkuin Mirjakin, täyttää helmikuussa jo peräti 19 vuotta.
Toivon Tapulle terveyttä ja reipasta mieltä! terv. systerille!
rakkain terv. täti.

Viimeisen sivun kääntöpuolella lukee vielä ”Tämä Tapani pojalle! Synttäri jätskät jälkikäteen” ja kirjeessä on jälki teipistä, jolla oli varmaan kiinnitetty kymmenen markan seteli jäätelöä varten.

29.11.82

Antti Tapani!

Parahin kiitos kirjeestäsi! Olet ainoa, joka muistaa joskus täti rutustakin! En minä ketään pakota kirjoittamiseen vaan on hyvin hauska näin tuntea, että kas kun on muistanut! Ei meille mitään erikoista kuulu. Talvi tekee tuloaan, en muista monennetko lumet on taas yöllä satanut. Sulavathan ne vissiin vielä ennen talven tuloa koska lumi on aivan märkää. Eilispäivänä ehti taas entinen sulamaan ja aamulla olivat tienoot valkeana. Kyllä olis hyvää materiaalia rakentaa lumilinnoja ja lumi-ukkoja. Melkein mieli tekisi mennä, mutta siellä kastuu käsineet ja kukapas niitä katselis vaikka kuinka komeat niistä muodostelisi.

Panepa Tapani muistiisi sellainen asia, että v. -82 kävin lokak. 1 pnä vielä marjassa. Tavalliseen marjastamisaikaan en löytänytkään marjoja, mutta sitten kun lehdet varisivat mustikoista ne olivat kuin tikun käressä ja aivan hyviä marjoja, yökylmiä ei ollut ja sitä paitsi ne olivat korkeilla vaaroilla. Oikeaan marjastamisen aikaan löysin vain 11/2 litr mustikoita. Sitten läksin puolukoita haeskelemaan ja löysinkin mustikoita. Enhän tosin kovin paljoa saanut, mutta useamman litran. Leena lähetti Espoosta vähän mustikoita kun tiesi ettei täällä ollut. Puolukoita on saanut kuin aivan muutaman litran. Sieniä ei ollenkaan.

Minun silmät väsyy kirjoittamisesta ja lukemisesta. Kirjaimet alkavat hyppiä ja täytyy aina lepuuttaa. Onko Sinusta Tapsa syksy kiva vuoden aika? Nuo loskakelit ovat vähän ikäviä ja pimeän aika. Tänä syksynä on tosin ollut kaunista ja lämmintä. Se tekee talven lyhyemmäksi. Minun täytyy aivan toden teolla opetella tähän talven tuloon! Ajattelin aamulla herättyäni että lähden pyykille, mutta empä viitsi. Kastuu aivan märäksi tuolla räntäsateella kun tarvii kantaa vettä kaivosta. Näät kuinka kauheaa tämä minun kirjoitukseni on, mutta yritä ottaa selvää.

Joulukin on pian edessä. Saa nähdä, pääsenkö joulukirkkoon. Viime jouluna en ollut. Toivon  Sinulle ja Sallalle voimia loppukiriin! Mitenkäs se on? Vieläkös ne jaetaan todistukset? Niitä priimuksiahan niitä ei julkaista. Kerrohan Sallalle terv. ja isälle mitä parhainta tervehtymistä. Onnea Antille!

Monin terveisin täti,
Terv. Kantolalaisille ja Katajalaan!

J.K. Samalla Onnea Synttäreille

Kategoria(t): Isien tarina | 2 kommenttia