Kehomaisemien maalari

Kun tein ensimmäisen näyttelyni töitä, puolisoni ehdotti minulle, että neljä elementtiä, joka oli näyttelyn teema, pitäisi olla aistittavissa koskettamalla ja tuntemalla. Tehtävä oli tuolloin liian vaikea, näyttelyn teokset olivat maalauksia ja veistoksia: vetosivat näköhavaintoon ja mieleen. Nämä kaksi kokemisen reittiä tuntuvat hallitsevan havaintomaailmaamme. Tässä yhteydessä ajattelen kaikki tekstit lyhyistä whatsup-viesteistä tieto- tai kaunokirjallisuuteen mielen ilmentyminä. Koulussa harjaannutaan kiinnittämään huomio näihin ja opetellaan asiasisältöjä. Kaikki se on hyvin tarpeellista. Samalla vähemmälle huomiolle jää suuri osa aistien maailmasta.
Miten tunnen maailman kehossani? Pinnan, jolla liikun, ihmiset jotka tapaan, ilman jota hengitän? Huomaanko niitä lainkaan? Tunnenko sen mitä tunnen vai ajattelenko sen mitä tunnen? Kokemukseni mukaan ajatuksilla voi ohjailla aistimista, oli se sitten fyysistä tai psyykkistä havainnointia. Itse asiassa niiden ero on melko häilyvä, mitä enemmän asiaa tarkastelee. Välittömämpään tuntemiseen ja kokemiseen pääsee hiljentämällä ajatusten virtaa. Apuvälineenä tähän hiljentymiseen voi käyttää hengitystä. Se on ainoa autonominen kehon toiminto, johon voi vaikuttaa välittömästi tietoisesti. Tietoista hengitystä harjoittelemalla oppii rauhoittamaan kehon ja siis aktivoimaan parasympaattisen hermoston. Lukemattomat itsehoito-oppaat tai youtubesta kuunneltavat harjoitteet voivat toimia apuvälineinä. Harjoitteleminen ei vaadi mitään erityistä. Oma keho riittää.
Ihmisen kosketusmaailmaa säätelevät kulttuuriset ja sosiaaliset rajoitukset; ketä saan koskettaa ja millä tavoin? Kenen sallin koskettaa minua? Saanko sellaisia kosketuksia, kuin kaipaan vai onko kosketusten maisema pelkkää kivierämaata? Tutkimusten mukaan lapsen aivot eivät kehity kunnolla, jos vauva ei saa inhimillistä kosketusta. Vauvojen kosketusmaailma lienee usein melko turvattu. Hoivavietti laukaisee halun pitää sylissä ja koskettaa elämän alun ihmettä. Aikuisena maisema voi olla karumpi. Seksuaalineuvojan koulutuksessa olen oppinut, että jos tällä hetkellä ei ole kumppania, jota koskettaa ja jolta saa kosketuksia, niin edelleen on tämä oma keho. Polveakin painetaan kädellä, jos on sen johonkin kolauttanut.
Näiden kosketusmaisemien pohtiminen ja maalaaminen ovat täyttäneet tämän vuoden ensimmäiset kuukaudet. Mietin, kuuluuko asian pohtiminen ollenkaan tähän blogiin, mutta olen liian laiska aloittaakseni uutta, ainakaan tässä vaiheessa. Kun opinnot eivät enää vaadi niin intensiivistä keskittymistä, niin ehkä tuntemukset saavat taas visuaalisen ilmiasun. Oman kehon, tai toisten kehon tunteminen ja tunnustaminen tuntuu tässä hetkessä paljon tärkeämmältä kuin antaa sille edes sanallista hahmoa. Jon Kabat-Zinn kirjoittaa kirjassa Kehon ja mielen viisaus, että kun harjoitamme kehomeditaatiota, otamme uudelleen haltuun kehon elävyyden sellaisena kuin se on. Hän selittää edelleen, että pidämme kehoa itsestään selvänä koska se on läpeensä tuttu. Yrittämättä muuttaa mitään lataamme kehon huomiollamme ja sen myötä arvostuksella ja rakkaudella. (s. 389).

tuntuma

Tarjan kiilapuiksi lahjoittama navetan ikkunan raami tuntuu karhealta käteen.

Kategoria(t): Päiväkirja | Kommentoi

Kehollisuus on avain tietoisuuteen

Syksyllä kokoonnuimme pienellä joukolla teeman taideryhmä alla. Ajatukseni oli pitää teema niin avoimena, että kohtaisimme taiteen itsensä, ilman mitään käsitteellisiä apuvälineitä, joita esimerkiksi taiteenhistoria tai kirjallisuustiede ovat. Osa ryhmän jäsenistä kertoi etukäteen, ettei tiedä mitään taiteesta. Se on hassu käsitys, kun mainokset, sosiaalinen media ja televisio muutamia mainitakseni tykittävät kuvallista viestintää tajuntaamme. Lisäksi me elämme tekstien maailmoissa, ei pelkästään kirjoitettujen tekstien, vaan myös erilaisten diskurssien maailmoissa. Eniten olemme sen tarinan lumoissa, jonka olemme muodostaneet itse itsestämme.

Miten voi palautua alkuasetuksiin ja nähdä taiteen sellaisena kuin se on, ilman käsitteellistä höpinää? Ryhmän jäsenillä oli hyviä ajatuksia ja tietoja eri taiteenlajeista. Kävimme näyttelyissä ja taideterapeutin työhuoneella. En osannut selittää pyrkimystäni ja niin kokoontumisista tuli hyvin avoimia keskustelutilaisuuksia, sinänsä hyviä, mutta niiden suunta oli toinen kuin olin ajatellut. Kun iskimme kädet maaliin Kirsin työhuoneella, olimme tarkoittamassani toimessa.

Avoimuudessa ja pyrkimyksessä on yhteensovittamaton ristiriita. Välittömästi pyrkimyksen tai päämäärän noustessa horisonttiin avoimuus katoaa. Silloin katse kohdistuu yhteen pisteeseen, juuri siihen päämäärään. Lähimmäs ajatustani pääsee, jos lähestyy taidetta kehon kautta, kehollisina aistimuksina. Kaikki sittenkin palautuu siihen, miten koemme asiat kehossamme ja myös se on suurien tulkintaeroavaisuuksien syynä yhtä paljon kuin aiemmat tiedot ja taidot taiteesta. Olisiko ryhmän kokoontumisissa pitänyt tehdä hengitys- ja rentoutumisharjoituksia? Hiljentyä puheen sijaan?

Olen kirjoittanut harvakseltaan blogia. Viimeisten postausten aiheet ovat olleet useimmin henkilökohtaisia kuin taiteeseen tai taiteen tekemiseen liittyviä. Kuvataiteen tekeminen on (jälleen kerran) ollut taka-alalla. Olen keskittynyt järjestötoimintaan ja sen myötä seksuaaliterveyden edistämiseen liittyviin kysymyksiin. Olisi tuntunut oudolta jakaa noita ajatuksia tässä blogissa, jonka teema on aivan eri. Vai onko se? Seksuaaliterveydessä ei ole kysymys sääntöluetteloista mitä saa tehdä ja mitä ei, vaan siitä, että jokaisella on oikeus ilmaista seksuaalisuuttaan sillä tavoin kuin se on itselleen luontevaa ja nautittavaa (ellei se loukkaa muita). Tämän voi yleistää muuhunkin tekemiseen, miksei taiteeseen. Taiteen tekemiseen ja tulkitsemiseen voi suhtautua niin kuin seksuaalisuuteen: sitä ei tehdä jonkin päämäärän saavuttamiseksi, vaan sen vuoksi että se on itsessään nautinnollista.

Taiteen yhteydessä puhutaan inspiraatiosta, nykyään muodikkaampi sana on ehkä flow. Flow`n mukaan pääsee vaikka sukkaa neulomalla. Kun huomio keskittyy tekemiseen tai sen kohteeseen tekijän minän sijaan, niin silloin on yhtä sen kohteen kanssa. Se on tila, jossa on ikään kuin astunut ulos itsestään. Tila pakenee määrittelyjä, vaikka lukemattomia oppaita on kirjoitettu sitä kuvaamaan.

Minun taiteen tekemiseni on ollut älyyn suuntautunutta ja käsitteellistä ilmaisevista elementeistä huolimatta. Tunnen, että käsitehetteikön läpi pääsee rämpimään vain keskittämällä huomio takaisin siihen kehoon, joka taiteen tekee. Suuntauduin mieltä kehittäviin harrastuksiin ja aineisiin jo pienenä koululaisena siitä onnettomasta syystä, etten koskaan ymmärtänyt minkään pelien sääntöjä. Onnetonta tämä oli siksi, että kaksi vuosikymmentä kului kuvitelmassa, että en pidä liikunnasta. Kaikkihan tietävät, että kun ulkoilee ja liikkuu, niin ajatus juoksee paremmin. Miksi en uskonut sitä? Koska luulin, että se on ikävää. Vasta kokemuksen kautta opin, että minä ja varsinkin kehoni nauttii liikkumisesta. Tuvasta ulos lähtemisen syyksi, niin kuin isäni yritti murrosiässä kehottaa, kun nenä oli kiinni dostojevskeissä, ei tarvita erityistä päämäärää.

Ihminen on kokonaisuus, joka voi hyvin vasta kun elämän eri osa-alueet ovat riittävässä tasapainossa. Henkilökohtaisten asioiden tuomisella blogiin olen kuvaillut sitä polkua, miten tunnen oppineeni niistä tavoista, miten reagoin elämän tapahtumiin. Tapojen taustalla on perhedynamiikka, joka on taas muovaantunut parisuhteissa ja ystävyyssuhteissa. Minun on täytynyt sylkäistä se ulos, ennen kuin voin vapaasti hengittää. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen olevani kotona maailmassa. Tunnen tekeväni sitä, mitä haluan tehdä ja että se mitä teen, haluaa minua. Keskeinen tekijä minulle on ollut kehon uudelleen löytäminen. Hullu ajatus, kun tajuaa, että se on ollut tässä koko ajan.

Kiehtovalta tuntuu myös se, että sellaiset kehon automaattiset toiminnot, kuten hengitys, ovat avain tietoiseen mieleen. Kysymys olenko se minä, joka hengitän vai tapahtuuko se minulle, saa pohtimaan mikä on tämä kokonaisuus, jota minä ja tuntemani ihmiset ovat tottuneet kutsumaan minun nimelläni. Tietoinen mieli on astunut ulos itsestään ja voi tarkastella ajatuksiaan ja jopa tunteitaan kuin sukkapuikkoa ja lankakerää. Se asia, jota haluan taiteilijana näyttää, kielenopettajana tai seksuaalineuvojana ohjata kokemaan, on vapaus, joka jokaisella on luottaa kykyihinsä ja toimia omaksi ja toisten hyväksi.

Kategoria(t): Oma taide, Tänään ajattelin | Avainsanat: , , | Kommentoi

Missä on rakkaus?

Ex-puolisoni ohjasi Kemin kaupunginteatteriin reilu kymmenen vuotta sitten Oliver! musikaalin. Ohjausta edeltäneen kesän lauleskelimme musikaalin lauluja, automatkat kuluivat usein erilaisten Oliver-tallenteiden parissa ja ikivihreät kappaleet piirtyivät muistiin. Jokin aika sitten kun kipuilin sitä, ettei rakastamani henkilö vastaa tunteisiini, lauloin jotain puuhastellessani Oliverin Missä on rakkaus? -kappaletta. Samalla satuin vilkaisemaan televisiopöydällä olevaa kuvaa isoäidistä kaksivuotias äitini sylissään. Siinähän se on! Minähän olen kokenut sen jo ”Who can tell me, where she may hide, must I travel far and wide?”

Se rakkaus, jota niin olen kaivannut, on sisäistettynä minussa itsessäni niistä läheisistä ja tuntemattomistakin ihmisistä, jotka ovat osoittaneet minulle rakkautta elämäni aikana. Kun tunnistan tämän, näen sitä joka puolella. Minun helpompi hengittää, ei tarvitse pyrkiä enää mihinkään, koska olen jo saanut kaiken mahdollisen. En tarvitse enää rakastamaani henkilöä täydentämään minua, koska minä olen täydellinen. Olisi tosin miellyttävää jakaa se ilo hänen kanssaan, mutta se on eri asia. Jos juuri hän ei ole juuri nyt valmis, ehkä joskus vielä tai sitten ei. Sillä aikaa jaan sen ilon muiden kanssa.

Samanlainen tunne minulla oli viettäessäni sisarentyttäreni kanssa hänen ensimmäistä koulupäiväänsä edeltäneen päivän. Leikimme hippaa, nauroimme paljon ja aika tuntui pysähtyneen yhdeksi hyvänolon hetkeksi. Päivän jälkeen päähäni jysähti, että siinä taisi olla elämäni onnellisin päivä. Enää ei tarvitse pinnistellä kauheasti kun paremmaksi tämä ei enää voi muuttua. Vaikka elämäni ei rakentunut siten, että minusta olisi tullut isä, niin ainakin yhden päivän sain olla joku tärkeä ihminen toiselle ihmisen alulle. Onko tarpeetonta sanoa, että noita onnellisia päiviä on seurannut sitten useita enkä enää osaa päättää mikä niistä on se kaikkein kaikkein?

Joulu on rakkausenergioiden aikaa. Niille, joilla on läheisiä ihmisiä, joiden kanssa sen hetket jakaa, se on hyvin rakasta aikaa. Niille, jotka viettävät sen yksin, se voi olla käänteisesti hyvin raskasta aikaa. Yksin, kaksin tai suuremmassa joukossa, aina on yksi joka on läsnä elämässäni. Se olen minä itse ja minä voin valita suhtaudunko itseeni lempeästi vai ankarasti.

Ensimmäistä kertaa eron jälkeen hankin itselleni joulukuusen. Kuuteen jouluun tässä tuvassa ei ole nähty tuota ilontuojaa. Huomasin, että erossa kaikki kynttiläsarjat ovat jääneet toiselle puolisolle, mutta näin sammutetuinkin lyhdyin puu levittää metsän tuoksua kotiini. Aattoyönä pieni kuusi seuranaan ihmisapina käyvät nukkumaan ja odottavat joulun ihmettä.

12313762_10153138945071916_6470360583434130096_n

Mukanani on aina sisarentyttäreni minulle piirtämä sydän, Eduskunnan kansalaisinfossa esittelin sen kuulijoille. Kuva Tani Simberg.

Kategoria(t): Päiväkirja | Kommentoi

Mamman maitokärryt

Sain äidiltäni lainaksi isoäidin isoisän kirjan, Leo Tolstoin Mikä on uskoni, Otavan kustantama vuonna 1907. Äiti oli hieman huolestunut, etten vain hävitä kirjaa tai vie sitä divariin. Pidän sitä kalleimpana aarteena enkä syö banaania sitä lukiessani niin kuin edellisen lainakirjan kanssa kävi kalpaten banaanitahrat lainauksen jälkisaatteena. Kirja on linkki ihailemani miehen ja esi-isän ajatteluun ja sieluun, ottaen huomioon sen aiheen. Tiedän, että Kajander-pappa oli ”tolstoilainen”, mitä ikinä se sitten hänelle on merkinnytkään.

Tässä pienessä kirjassa Leo Tolstoi pohtii kristinuskon ydinsanomaa. Hän kertoo, että Matteuksen evankeliumin se kohta, missä Jeesus kehottaa kääntämään toisen posken sille, joka lyö poskelle, muodostui käännekohdaksi hänen elämässään. Toden totta, niin kuin Tolstoi kirjoittaa, tuosta kohdasta jää mieleen jostain syystä vain toisen posken kääntäminen, mikä tuntuu täysin mahdottomalta vaatimukselta. Itse pääasia jää huomaamatta: ”älkää tehkö vastarintaa sille, joka tekee teille vääryyttä”. Se tarkoittaa sitä, että tietoinen mieli voi olla tyhjä tila, jossa toisen negatiiviset ajatukset tai teot tapahtuvat. Sieltä käsin voi rauhallisin mielin kertoa oman näkemyksensä asiasta, menemättä mukaan itse tunteeseen. Kehotus ei tarkoita alistumista väkivallanteolle, vaan olla tarttumatta itse tunteeseen.

Jaakko on ollut mielessäni esi-isistäni suurmiehenä ja saavuttamattomana esikuvana. Olihan hän Mustilan koulun johtokunnan puheenjohtaja muiden tärkeiden toimiensa ohella. Kerrotaan myös, että hän oli hyvin huumorintajuinen ja että hän pysähtyi juttelemaan jokaisen työmiehen kanssa. Hän oli pidetty tilanhoitaja. Tarkemmin ajatellen joka ikinen isä ja äiti on suurmies tai nainen omassa toimessaan. Kaikki eivät vain toimineet yhtä tietoisesti, kuin Jaakko. Tietoisuus saa toiminnan ja työn tuntumaan miellyttävältä askareelta. Muut ovat painaneet sisulla eteenpäin.

Isonkyrön Orisbergin koulussa oli muuten Z. Topelius ollut opettajana. Näin ei varmaan enää ollut Jaakon aikana, mutta ehkä koulussa oli tuon aikaisiin oloihin verrattuna erityisen kehittynyt pedagogiikan perinne. Isoäidin isän suvussa taas painettiin sisulla eteenpäin. Aiemmassa kirjoituksessani arvelin Edla-Marian, isoäidin isän isoäidin, pitkäikäisyyden salaisuudeksi rakkauden. Isoäiti kerran sanoi äidilleni, että ”siinä vasta oli ilkiä ihminen”. Kauniisti ilmaistuna ilkeys lienee sisukkuutta. Edla-Maria oli vanhoilla päivillään äidinäidin kotitalossa hoitamassa lapsia. Talonväen kanssa kerran taas riitauduttuaan hän nappasi rukin kainaloon ja lähti taittamaan jalan matkaa Villikkalasta Kimonkylään, mistä hän oli kotoisin. Elimäen Villikkalan kylästä on nykyteitäkin pitkin varmasti 30 kilometriä matkaa Kimonkylään. Edla-Maria pysähtyi Mustilassa Jaakon perheen luona vetämään henkeä. Siellä hän leppyi ja tuli takaisin Sihvolaan.

Kangasniemellä käydessämme kuulin isän tädiltä tarinan Rauha-mamman ensimmäisestä piikomispaikasta. Tympääntyneenä loputtomalta tuntuvan sisarusparven hoitamiseen palkatta, hän etsi pestin tarpeeksi kaukaa kotoa. Rauha oli nähnyt mikkeliläisessä lehdessä ilmoituksen ja sen perusteella hankkiutui maataloon Kouvolan kylään. Rauha lypsi talon lehmät kaukaisella niityllä ja ajoi tonkat talolle. Kerran tiellä oli koira. Hevonen säikähti koiraa ja pillastui. Kärryt menivät nurin. Rauha lensi päistikkaa pöpelikköön. Kaikki tonkat meni nurin ja maidot valui maahan. Mamma sai ruhjeita, mutta ei auttanut kuin tyynnytellä hevonen, korjata tonkat kärryyn ja jatkaa matkaa talolle. Siinä vasta sisukas nainen, Saara-täti päätti kertomuksen.

Saara-tädin kertomuksen myötä vasta kykenin näkemään ihmisen sen kuvan takaa, jonka olin muodostanut mammasta. Miksi mammasta ei saanut leikkikaveria kuten muista aikuisista? Hän ei vain tiennyt paremmasta eikä hänellä ollut aikaa tai mahdollisuutta ottaa selvää. Hänen tekemisensä oli sinnikkyydellä kyllästetty, mutta hieman ilotonta ja ei-niin-tietoista omista ja muiden tunteista. Lainatessani kirjan äitini oli selvästi huolestunut siitä, että alkaisin juoksennella ympäriinsä paljain jaloin, niin kuin kreivi Tolstoi teki viimeisinä päivinään. Kreivin ja minun välinen ero on se, että hän oli syntyessään suurmies. Minun sukupuussani on työtään rakkaudella ja sinnikkyydellä tekeviä tavallisia ihmisiä. Sellaisesta puusta omena ei pudotessaan vieri yhtä pitkälle kuin kreiviomena, alkaa vain elää oman näköistä elämää noiden samojen läheisten avustamana ja rinnalla.

Kategoria(t): Isien tarina | Avainsanat: , | Kommentoi

Alkupiste

Mistä jokin käyttäytymismalli kopioituu? Luulisin, että taustalla on toistuva tilanne ja miten se kohdataan. Muutaman vuoden takaisen parisuhdeterapian aikana kysyin terapeutilta, voiko yksittäinen tapahtuma varhaislapsuudessa synnyttää jonkin mallin. Hän oli sitä mieltä, ettei voi ainakaan tarkoittamassani tapauksessa, jossa minulta murtui sääriluu. Parisuhdeterapia keskittyi lähinnä tuohon hetkeen ja miten siinä pärjäisimme. Kysymys painui unhoon, mutta pulpahti uudelleen tajuntaani. Unohdimme pohtia sitä, mitä tapahtui sen jälkeen ja millainen yleinen elämäntilanne oli!

Jalka murtui pian sen jälkeen kun olin oppinut kävelemään. Olin hoidossa isovanhempien luona ja kompastuin. Isovanhemmat eivät hoksanneet, että jalassa oli jotain enemmän vialla. Voin kuvitella heitä tyynnyttelemässä itkevää lasta. Ei mitään hätää, pieni pipi vain ja kaikkea sen tapaista. Vasta kun vanhempani tulivat seuraavana päivänä hakemaan minua ja valitukseni jatkui, niin he ymmärsivät viedä minut lääkäriin, joka totesi sääriluun murtuman. Jalka laitettiin paikalleen ja lastoitettiin. Terapeutille osoittamani kysymyksen takana oli ajatus, että tuon tapahtuman seurauksena minun on vaikea ilmaista pahaa oloa. Sehän on hyödytöntä, kun kukaan ei kuitenkaan kuuntele. Tämän mallin alkuperä lienee kuitenkin yleisessä kulttuurissa.

Ratkaisevampaa ehkä on, mitä tapahtui sen jälkeen. Lastassa olevan jalan kanssa ei voinut kävellä. Olin varmaan jo aika painava paketti äidin kannettavaksi ja hänellä oli sisareni, ruuan laittaminen ja muut kotityöt hoidettavana. Pääsin isän syliin, ainakin valokuvista päätellen ja pitkäksi aikaa. Isä teki reissuhommia ja aloitteli opiskelua. Hän oli todennäköisesti paljon pois eivätkä tuohon aikaan isät muutenkaan ehkä hellineet poikia ylen määrin sylissä. Mahtoi olla ruhtinaallista olla kannettavana kuin Kiinan keisari, mutta ennen kaikkea pääsin kiinteään läheiseen kosketukseen isän kanssa. Uudelleen kävelemään opettelu viivästyi jalan parannuttua. Onko se hämmästyttävää?

Hankkiutumalla tarpeeksi suuriin vaikeuksiin pääsee lopulta kaipaamansa ihmisen syliin. Parisuhteissani olen sitten hankkiutunut pieniin ja suuriin vaikeuksiin ja pieni poika minussa on ihmetellyt, miksei minua otetakaan syliin kannettavaksi. Miksi myös ihastun sellaisiin kumppaneihin, jotka eivät usein ole valmiita jakamaan aikaansa minulle? Mitä torjuvammin joku suhtautuu, sitä kiihkeämmin haluan yhteyteen juuri tuon henkilön kanssa. Ja miten pelottavaa sen yhteyden menettäminen on!

Jos joku tällainen henkilö ihastuu vastavuoroisesti minuun ja alamme seurustella, niin väistämättä olemme ongelmissa. Yhteyden kadottamisen pelossa pyrin niin kiinteästi ja omat tarpeeni laiminlyöden olemaan yhdessä tuon kumppanin kanssa, että lopulta suhde muodostuu tukahduttavaksi vankilaksi molemmille osapuolille. Tietenkin myös kumppani tuo parisuhteemme näyttämölle omat haavansa, jotka odottavat tulla korjatuksi.

Tapahtumat ja taustat ovat ainakin totta. Jos seuraukset ovat edes pohdinnan suuntaisia, niin on vapauttavaa ymmärtää, etteivät ne ole kenenkään syytä, vaan silkkaa sattumaa. Elämä on sarja sattumanvaraisia tapahtumia. Niillä ei ole mitään salattua erityistä tarkoitusta. Eteemme avautuu erilaisia tilanteita ja ne jättävät meihin jälkensä. Käsittääkseni lapsiin jälki jää helpommin pysyväksi ohjelmoinniksi, käyttäytymismalliksi. Taistelu tuota ohjelmointia vastaan on hyödytöntä, mutta sen ymmärtäminen auttaa meitä suhtautumaan tunteisiin mielen tuotteina. Niillä voi olla vain vähän yhteyttä käsillä olevaan hetkeen.

Kategoria(t): Tänään ajattelin | Avainsanat: , | Kommentoi

Taidetta käsillä ilman päätä

Eräänä runsaslumisena talvena 1970-luvun loppupuolella kouvolalaisen lähiön omakotitalon katolta roikkuivat leveät lumikielekkeet. Lumi roikkui siinä määrin sitkeästi ja pitkällä räystään yli, että keskipäivälläkin keittiön hämärä muistutti illan valoa. Ei auttanut muu kuin pitää valoja päällä. Onneksi öljykriisi oli ohi. Odotettu kielekkeiden putoaminen tapahtui suojasäällä, jota seurasi pitkä pakkasjakso. Pakkasella lumiukkojen tai lumilinnojen tekeminen on tunnetusti hankalaa, miltei mahdotonta. Katon lumikuorma oli pudotessaan murtunut tasalaatuisiksi lumipalkeiksi, joita talon lapset keksivät käyttää rakennusmateriaalina lumilinnalle.

Linnasta tuli erityisen hieno. Isä joutui selittämään ohikulkijoille, mistä tässä lumiperformanssissa oli kyse. Täytyy muistaa, että kyseessä oli sinänsä värikäs 70-luku, jolloin performansseista ei oltu kuultu Suomessa, tai ainakaan Kymenlaaksossa. Isää nolotti. Lapsien mielestä kattolumipalkit olivat kreikkalaisen tai roomalaisen rakennustaiteen pylväitä, joita he olivat nähneet viisiosaisessa Focus-tietokirjasarjassa. Viides osa taisi tosin olla hakemisto. Lapset eivät ymmärtäneet, mikä tarkoitus on sellaisella osalla, jossa ei ole kuvia. Lumilinna oli mahtava Colosseum, ennennäkemätön rakennustaiteen luomus. Ennennäkemätön se oli ainakin sillä pihalla.

IMG_20150830_120107

Kuvataiteen tekijänä jäänen taiteen marginaaliin sen kentän keskiöstä, ehkä jonnekin kauas sen taakse. Siellä on turvallista puuhastella mitä huvittaa. Päätin seuraavassa maalauksessa tehdä pohjustuksen väärin päin. Kiinnitän kankaan ensin kiilapuina toimivan vanhan keittiön kaapin ovenraamin päälle, mutta sitten siirrän sen sisäpuolelle kun maalaus on valmis. Maalausta katsellaan kaapista sisältä käsin. Väliin jää rikkoutunut oven lasi. Kuva-aihe on käsi edellisen maalauksen innoittamana. Teos on käsisarjan toinen maalaus. Tämä on kolmen maalauksen sarja pöytäliinalle. Juuri siihen määrään pöytäliinasta riittää maalauspohjia. Materiaalin saatavuus määrittelee taiteen rajat lumilinnoissa ja maalauksissa.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Kategoria(t): Luonnospäiväkirja, Oma taide | Avainsanat: , , | Kommentoi

Nappi suoritus

Positiiviset ry sai tunnustuspalkinnon vaikuttavasta toiminnasta tasavertaisuuden, seksuaalisten oikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutumisen hyväksi. Huomionanto tuli Transforces-ryhmältä. Ryhmä toimii sukupuolen moninaisuuden ja transasian puolesta. Heidän tavoitteinaan on näkyvyys transihmisille ja hyvinvoinnin lisääminen sitä kautta. Olin vastaanottamassa Annu Kemppaisen johtamaa vierailijajoukkoa yhdistyksen tiloissa Malminkadulla. Maru Hietala piti tiistaikahvilaan osallistujille kauniin puheen, jossa hän mainitsi sen lämmön, joka Positiiviset ry:n toimintaan osallistujista säteilee. Konkreettinen palkinto oli Break the box -teos, läpinäkyvä laatikko, jonka kylkeen liitetyn ohjeen mukaan voi avata, kun onni sattuu kohdalle. Laatikossa oli erilaisia miehille ja naisille tarkoitettuja kondomeja ja liukuvoiteita.

Transforces’n laatikko toi mieleen omat laatikkoni. Yhdistyksen nimissä vastaanottamani laatikko oli käsitetaidetta parhaimmillaan ja samalla se sisälsi käyttökelpoista tavaraa. Kuka uskaltaa avata sen ensimmäisenä? Transforces on vakavalla asialla, mutta toteuttaa missiotaan leikkimielellä. Toiselle palkitsemalleen taholle he olivat tehneet ”in case of celebrity” –laatikon, joka sisälsi kaikenlaista juhlatarviketta. Leikkimielisyys inspiroi minua kaivamaan maalit ja pensselit esiin. Päätin jatkaa siitä mihin olin taiteiluissani viime vuonna jäänyt: nappien yhdistämiseen maalaukseen.

Näin mielessäni kuvan nappien pulppuavasta lähteestä tai niiden muodostamasta pyrstötähdestä. Sopivat kiilapuut pohjaa varten olivat vaatehuoneessa. Kaikki kankaat olivat liian pieniä. En halunnut ostaa mitään. Mikä neuvoksi? Mitä kotona tehdään juhliin valmistautuessa? Levitetään liina pöydälle. Pohjakankaat ovat pellavaa ja minulla on Venäjältä tuotuja pellavakankaisia pöytäliinoja. Hetken emmittyäni päätin, että kokeilu kannattaa. Liina tulee otetuksi kaapista noin kerran viidessä vuodessa. Isoon pöytään se on liian pieni: hyvin joutaa maalausalustaksi.

Vaihtoehtomateriaalia käyttäessä kannattaa muistaa, että se käyttäytyy toisin kuin maalauspohjaksi tarkoitetut kankaat. Kankaan kudos on paljon harvempaa ja gesso tunkee kankaan läpi. Pohjustusaineesta kostuessaan se myös venyy enemmän kuin tavallinen maalauskangas. Tuin pohjan ”oikean” maalauskankaan suikaleella. Pohjustuksen kuivaessa kävin kahvilla ystävieni kanssa. Esitin epäilyni kankaan suoristumisesta. He lohduttivat minua, että jos kangas jää löysäksi, se on fläpfläp-taidetta. Vastustelin, että löysän kankaan käyttäminen ei ehkä ole ihan uusi juttu. Tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että voin määritellä sen halutessani fläpfläpiksi, tai miksi tahansa.

Transforcen jäsenet puhuivat kahvipöytäkeskustelussa sukupuolten määrittelystä. Jos käsitys siitä, millainen mies tai nainen on, olisi väljempi, niin kaikilla ihmisillä olisi huomattavasti helpompi olla. Kenenkään miehisyyttä ei voisi loukata, jos sellaista tiukkaa määritelmää ei  olisi, mikä tekee ihmisestä miehen (tai naisen). Transforces inspiroi olemaan rohkea ja vapaa siinä äärettömässä avaruudessa joka on kotimme. Väljyys ja määrittelemättömyys tarkoittaa myös ihmettelyä sen edessä, mitä tämä kaikki oleminen ja oleva on. Miltä se tuntuu ja miten sitä voi kuvailla taiteen avulla? Juuri nyt ei kai millään muulla tavalla kuin nappikollaasilla vologdalaiselle pöytäliinakankaalle.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Kategoria(t): Luonnospäiväkirja, Oma taide | Avainsanat: , , , , | Kommentoi