Veli ja sen sisko

Kun kirjoitin Einosta edellisessä kirjoituksessa, nousi hänen sisarensa Elman kuva mieleen elävänä. Elma-isotäti oli meille isän puolen serkuksille rakas hahmo, ja läheinen hahmo varmaan myös Pällikkään kylän lapsille. Olen aiemminkin kirjoittanut Elmasta, mutta halusin kuulla ja antaa muidenkin kuulla hänen oman äänensä. Kaivoin esille kolme hänen kirjoittamaansa kirjettä. Yksi kirjeistä on Elman lähettämä minun äidilleni, ennen minun syntymääni.

Kaksi muuta kirjettä ovat Elman minulle lähettämiä vuodelta 1982. Marraskuisessa kirjeessä Elma-täti kirjoittaa, että olen ainoa, joka muistaa täti rutusta. Tuohon väitteeseen en jaksa uskoa, kun aiemmassa kirjeessä hän mainitsee saaneensa serkultani kirjeen. Näissä minulle lähetetyissä kirjeissä pyöreän kaunis ja säntillinen käsiala on muuttunut hieman epävarmaksi. Ja juuri näiden kahden kirjeen väliin taitaa sattua isäni paha selkäsairaus. Siitä seuraavana vuonna tuli perheemme muutto Porvooseen.

Muistan, että Elma vieraili meillä jossain yhteydessä vielä Porvoon Hamarissa. Hänen äänensä vaimeni, tavallaan jo pitkän aikaa ennen hänen kuolemaansa. Muisti alkoi pahasti hapertua. Silti tuo iloinen ja hellä ääni, lupsakalla savolaismurteella on monen ihmisen korvissa vielä tänäkin päivänä ja varmasti heidän lastensa, ystävien ja muiden heidän tapaamiensa ihmisten korvissa sitä kautta. Päästän Elman oman äänen kuuluviin näiden kirjeiden kautta.

Elma ja Mari, sisarukset

Elma ja Mari, sisarukset

Lapinlahti 30/11 -67

Marjatta kiltti + kump!

Sydämelliset terveisemme ja lämpimät kiitokset kaikesta menneestä! Hävettää vain alkaa koko kirjettä, olen aivan suurin huolimattomien ”piällysmies”. Mutta, monta kertaa olen taivaltanut ajatuksin siivin siellä luonanne, mutta tämä kirjoittaminen se on Eedvarttia jos vain heti tuoreeltaan se jää. Kuvittelen aina Salla-Maarittia, että kuinkahan hän on jo kasvanut? Uskon, että hän on ikäisekseen suurikokoinen, kuvasta päätellen ainakin. On se niin ilmetty Eeron ja Mikon mutelilla tullut, että tekemistä vaatii, jos toisen samankuvaisen saat! Kiitos vain kovasti paljon niistä kuvista, nättiä olivat.

Minä olen tätä nykyä ihan reipas tyttö. Yrittihän se minuakin kiusata korkea verenpaine ja sen myötä sitten sydän reistaili. Olen kuukauden päivät niellyt noita tapletteja ja nyt taas vaikka kolmea mailia ravaisin. Illalla olimme Väinölässä hirvirokalla, ensi sunnuntaina ovat koko kylän peijaiset. Lupasin mennä sinne touhuamaan. Minulla on rukki, aivan kuin paremmallakin tekijällä sisällä. Puolisen kiloa jo valmista lankaa ja mikä parasta, karstaan ne käsin, tosin hyvin loppuun kuluneilla karstoilla. Minusta se on hinku-työtä vallan kehrätä, mutta tuo verenpaine on vähän hankaluutena.

Arttu häiritsee ja sanat menee nurin perin. Koska olette käyneet Kantolassa? Eivät ole mitään kirjoittaneet. Kirjoitin Mikolle lokak. lopulla, mutta ei ole mitään kuulunut. Aiemmin hän oli hyvin ahkera kirjoittamaan, vissiin on alkanut tytöille kirjoittamaan.

Ja kovasti paljon Onnea sinne uuteen kotiin! Esko kertoi, että olette ostaneet talon. Onhan se mukavaa varmasti muuttaa oman kurkihirren alle! Vaikka luulen, ettei Teillä ollut mitään vaikeuksia asunnon suhteen. Minulle jäi niin mieluinen muisto sieltä Katajalasta! Olis hauska saada joskus vieraita tänne Rinnepellolle sieltä! Luulinkin, että jospa Eero Katajalan papan kanssa vaikka ajaisikin kesällä täällä Savossa, mutta eipäs näkynyt. Marjattaa ja Sallaa sekä mammaa en uskaltanut viime kesänä odottaakaan, sillä arvasin, ettet lähde lapsen kanssa näin pitkälle reissulle, ja mammahan ei sitten pääse jos miehet lähtevät.

Me rytyämme vain päivä kerrallaan, milloin paremmin milloin huonommin. Arttu melkein jatkuvasti vaan menee huonompaan suuntaan. Ne säryt ovat joskus sietämättömät. Kyllä siinä tupakka poikineen yön aikana palaa! Säryt yleensä yön aikana ovat kovemmat, oli ne kellä tahansa.

Nyt älä havittele meille joulupakettia. Teillä on ollut suuret rahamenot ja anna Salla-tytölle se osa. Minä olen sellainen komura, etten saa pakettia aikaan niin häpeän aina ottaa sieltä päin! Sano samat sanat Kantolassakin, niin minulla ei ole mitään mielen vaivaa. Salla saa tädiltä joskus kolttu tarpeet, tosin en osaa sanoa koska?

Nyt on hyvin oikukas talven tulo. Täällä on pihat ja tiet jäätiköllä. Saa nähdä pysytäänkö tässä tolpillaan. Lunta on aivan vähän täällä, tuolla kirkonkylässä ei vielä ollut yhtään. Olin 3 päivää pyhäkoulukursseilla L.lahdella. Yöt kävin kotona karjan ja armaan huoltamassa. Oli hyvin hauska sen verran irrota tästä huushollista!

Toivon teille parhainta vointia ja Sallalle tätirytykän terveiset, ota häntä kädestä kiinni ja katso silmiin kun näitä kerrot! Toivoisin niin saavani ottaa siitä pienestä kädestä kiinni! Hyvää pikkujoulua. Syd. terv. täti (terv Artulta!)

Viisitoista vuotta myöhemmin kun täti kirjoittaa minulle, 13-vuotiaalle pojalle, on kirjeen sävy vähän erilainen.

Rinnepelto 5.1.82

Terve Tappu!

Uuden vuoden toivotuksin ja paljon onnea! (joskin myöhästyneenä) synttärien johdosta! Ja ennen kaikkea kiitos muistamisesta! Olen alkanut täällä hiljaisuudessani miettimään että jokohan Tapun, minun uskollisen ystäväni joku hempukka ryösti. Tiedän kyllä, että sinua sitoo monet tehtävät, koulutyö ja se lorutorvi vie suurimman osan ajasta, ettei taida vapaa-ajan ongelmat olla haittana. No ennen kaikkea omat työt ja sitten jos joskus sattuu sellainen rakonen tulemaan, niin pienikin kirje on syd. tervetullut! Olen oppinut niin huonolle tavalle tai oikeammin olette itse minut siihen opettaneet, niin aivan joskus ihan kaipaa, mutta ei millään tavalla pidä koulu ja työ aikaa siihen pihiä.

Minä olen viettänyt siitä jouluk. 10 pv. sellaista hiljaiseloa. Onhan Arttu nyt ollut joulun ja uudenvuoden pyhät kotona. Hän viipyi siellä Kuopion keskussairaalassa pari viikkoa ja siirrettiin sitten tänne omaan terveyskeskukseen kuntoutukseen, mutta pyhien aikoihin siellä ei ole alan työntekijöitä, niin pääsee aina kotiin. Kyllähän minä arkaillen silloin jouluksi hänet kotiin toin, mutta ihan hyvin me pärjättiin. Onhan sitä niin monta kertaa joutunut pärjäämään hyvinä ja huonoina päivinä.

No nyt sitä on tainnut tulla lunta sinne Teillekin? Eilen illalla katsoin t.v.stä Helsingin lumivuoria jo rautatieasemalta, mitä sitten muualla. Ajattelin lähinnä Eskoa että kuinkahan pääsee Kivenlahteen sieltä Vantaalta. Ei ole tänään soittanut, tottahan lieneen kotiinsa päässyt. Anukin kirjoitti, täytyy tässä riipustaa hänellekin kirje.

Minä olen ollut varma kotimies. Alkuun ensin Artun lähdettyä päivystin uskollisesti tuota puhelinta, jännitti vähän että mitä sieltä kuuluu! Olihan se aika iso leikkaus. Ei hän itse oikein osaa sanoa kauanko se kesti, hoitaja on tainnut arvella 5-6 t, hänelle on jouduttu tekemään verensiirto, ja veriryhmä on niin erikoinen, että sekin piti Helsingistä hankkia, mutta sehän oli valmiiksi hankittu, sillä silloin otettiin verikoe, joten se oli heidän tiedossaan, (tarkoitan huhtik. 2 päivää, kun ensikerran kävimme Kyksissä)

En muista, joko olen kertonut Eerolan Mirjan kihlauksesta. Hän löysi kaverin niistä maatalous kurssilta: kaverin jolle lupautui tietenkin elämänkumppaniksi! Sillä tavalla ne tytöt alkaa hakea paikkaansa auringon alla. – Kyllä olis ollut hyvään tarpeeseen kotonakin, mutta eiväthän he siihen pysähdy. Sehän se on luonnon kirjoittamaton laki ettei tytöt jää homehtumaan ”tekopaikoilleen” eivät ainakaan sellaiset virkeät tytöt niinkuin Mirjakin, täyttää helmikuussa jo peräti 19 vuotta.
Toivon Tapulle terveyttä ja reipasta mieltä! terv. systerille!
rakkain terv. täti.

Viimeisen sivun kääntöpuolella lukee vielä ”Tämä Tapani pojalle! Synttäri jätskät jälkikäteen” ja kirjeessä on jälki teipistä, jolla oli varmaan kiinnitetty kymmenen markan seteli jäätelöä varten.

29.11.82

Antti Tapani!

Parahin kiitos kirjeestäsi! Olet ainoa, joka muistaa joskus täti rutustakin! En minä ketään pakota kirjoittamiseen vaan on hyvin hauska näin tuntea, että kas kun on muistanut! Ei meille mitään erikoista kuulu. Talvi tekee tuloaan, en muista monennetko lumet on taas yöllä satanut. Sulavathan ne vissiin vielä ennen talven tuloa koska lumi on aivan märkää. Eilispäivänä ehti taas entinen sulamaan ja aamulla olivat tienoot valkeana. Kyllä olis hyvää materiaalia rakentaa lumilinnoja ja lumi-ukkoja. Melkein mieli tekisi mennä, mutta siellä kastuu käsineet ja kukapas niitä katselis vaikka kuinka komeat niistä muodostelisi.

Panepa Tapani muistiisi sellainen asia, että v. -82 kävin lokak. 1 pnä vielä marjassa. Tavalliseen marjastamisaikaan en löytänytkään marjoja, mutta sitten kun lehdet varisivat mustikoista ne olivat kuin tikun käressä ja aivan hyviä marjoja, yökylmiä ei ollut ja sitä paitsi ne olivat korkeilla vaaroilla. Oikeaan marjastamisen aikaan löysin vain 11/2 litr mustikoita. Sitten läksin puolukoita haeskelemaan ja löysinkin mustikoita. Enhän tosin kovin paljoa saanut, mutta useamman litran. Leena lähetti Espoosta vähän mustikoita kun tiesi ettei täällä ollut. Puolukoita on saanut kuin aivan muutaman litran. Sieniä ei ollenkaan.

Minun silmät väsyy kirjoittamisesta ja lukemisesta. Kirjaimet alkavat hyppiä ja täytyy aina lepuuttaa. Onko Sinusta Tapsa syksy kiva vuoden aika? Nuo loskakelit ovat vähän ikäviä ja pimeän aika. Tänä syksynä on tosin ollut kaunista ja lämmintä. Se tekee talven lyhyemmäksi. Minun täytyy aivan toden teolla opetella tähän talven tuloon! Ajattelin aamulla herättyäni että lähden pyykille, mutta empä viitsi. Kastuu aivan märäksi tuolla räntäsateella kun tarvii kantaa vettä kaivosta. Näät kuinka kauheaa tämä minun kirjoitukseni on, mutta yritä ottaa selvää.

Joulukin on pian edessä. Saa nähdä, pääsenkö joulukirkkoon. Viime jouluna en ollut. Toivon  Sinulle ja Sallalle voimia loppukiriin! Mitenkäs se on? Vieläkös ne jaetaan todistukset? Niitä priimuksiahan niitä ei julkaista. Kerrohan Sallalle terv. ja isälle mitä parhainta tervehtymistä. Onnea Antille!

Monin terveisin täti,
Terv. Kantolalaisille ja Katajalaan!

J.K. Samalla Onnea Synttäreille

Mainokset
Kategoria(t): Isien tarina | 2 kommenttia

Kaikkein suurin niistä on rakkaus

”Isien tarinoissa” olen kirjoittanut enemmän esi-äideistä. Jossain kirjoituksessa taisin mainita, että isät ansaitsisivat oman tarinansa. Haluan kertoa nyt Einosta ja Eerosta. Eero on minun isäni ja Eino oli Eeron isä, minun iso-isäni, pappa.

Eino syntyi Ylä-Savossa Lapinlahdella Pällikkään kylässä vuonna 1908. Kylään ei ollut edes kunnollista tietä. Posti haettiin jalan, usein nuorisoporukalla kinttupolkua pitkin kulkien. Maatalon töiden lisäksi juuri muutakaan ajanvietettä ei ollut. Lukuunottamatta hupailua, kaskuja ja tarinoita. Talon nimi oli Kaartomäki, Kuatronmäeksi sitä kutsuttiin. Sen talon raunioilla minäkin olen leikkinyt kun kävimme kesäisin Savossa vierailemassa isän tädin, Elman luona. Hän oli jäänyt synnyinsijoilleen ja piti Kuatronmäen vieressä Rinnepellon taloa yhdessä Arttu-miehensä kanssa.

Einon äiti kuoli vuonna 1918 influenssaan. Viikkoa ennen Johannan kuolemaa oli samaan tautiin kuollut Einon kaksivuotias pikkusisko Anni. Perheeseen jäivät pikkuveli Aapeli, vanhaksi Aapeliksi kutsuttu isä ja Elma-sisko, joka oli tuolloin viiden vanha. Kenelle kymmenvuotias Eino voisi enää kertoa huoliaan? Keneltä hän saisi äidillisiä neuvoja? Eino varttui Johannan aiemmasta liitosta olleiden sisarusten ja isä-Aapelin ohjaamana. Vanha Aapeli piti kalastuksesta, ehkä hän oli pois metsällä pyydyksillä. Vei surunsa metsän puille ja töille, niitä oli joka tapauksessa tehtävä. Einosta kasvoi hiljainen poika, mutta töitä hän osasi ja halusi tehdä. Se tuntui hyvältä.

Mari, Aapeli, Eino ja Elma

Mari, Aapeli, Eino ja Elma

Savossa käydessämme vierailimme Elman kanssa aina jokaisen sisaruksen luona. Niissä vierailuissa oli jotain sellaisen rakkauden tunnetta, jota on vaikea kuvailla sanoin. Vanhemman rakkaus lapseen on ehkä värittynyt vanhemman huolella lapsensa tulevaisuudesta ja mahdollisuuksista ja lapsen rakkaus vanhempaan lapsen huolella olla vanhempiensa toiveiden mittainen. Sisarusten välinen rakkaus on parhaimmillaan myötäelämistä tasavertaisena, kun on pienestä pitäen ollut läsnä tuon toisen ihmiselämän vaiheissa.

Savossa ei ollut vajaa vuosisata sitten kaikille elämän mahdollisuuksia. Amerikan sijaan sieltä lähdettiin Suomen muihin kolkkiin. Eino kävi vuoden maatalouskoulua. Pikkuveli Aapeli lähti töihin Kymenlaaksoon. Myöhemmin hän värväsi isonveljensäkin mukaan. Eino oli renkinä Hohdin talossa lähellä Kotkaa. Samassa talossa oli piikana Etelä-Savon Kangasniemeltä niin ikään Kymenlaaksoon omaa leipää vuolemaan tullut Rauha. Rauhan puheenparressa oli varmaan jotain tuttua ja hän osasi matkia toisia ihmisiä hassusti. Se nauratti Einoa.

Eino oli tottunut savolaisten tapaan puhua ja kertoa tarinoita. Kymenlaaksossa oli hyviä ihmisiä, olihan hän saanut sieltä työtäkin, mutta jotain jäykkää heidän kanssaan asioimisessa oli. Tässä oli oikea nainen, jonka kanssa perustaa perhe. Työnteossa Rauha oli riuska ja sisukas. Siitä Eino piti. Einon on täytynyt katsella kun Rauha jo tuolloin raskaan painonsa kanssa mennä vaapotti toimeliaana poikki Hohtin talon pihaa, milloin aittaan, milloin lypsylle.

Ensimmäisenä lapsena perheeseen syntyi poika, Eero. Eero syntyi ennen sotaa, vuonna 1937. Tai eihän tuolloin sodasta vielä tiedetty, ehkä jotain aavistuksia oli, mutta tavallinen ihminen rakensi omaa elämäänsä. Eino elätti perhettään käymällä töissä kartonkitehtaalla Inkeroisissa ja perhe asettui vuokrataloon Käpylän kylään. Työ oli raskasta. Eino oli töissä ”pallossa”, siinä kartonkitehtaan osassa, jossa liotettiin raskaita juurakkoja. Kylän yhteislaitumella olivat eläimet, joista Rauha piti huolen. Kangasniemeltä Rauhan kotoa oli pesämunaksi saatu yksi lehmä ja lammas.

Talvisodan syttyessä Eero oli kahden vanha. Kaksi sotaa piti isän pitkän ajan poissa. Talvisodan ajaksi Rauha otti poikansa ja meni evakkoon kotitaloonsa Kangasniemelle. Oli se vastenmielistä, sieltä hän oli lähtenyt, ettei tarvitsisi huolehtia yhä karttuvasta sisarusparvesta ilman korvausta, mutta järkipäätös se oli. Eeron varhaisimmat ja ehkä rakkaimmat muistot ovat Kangasniemeltä. Ainakin hän kaipaa useasti sinne vierailulle. Lukuisten serkusten ja tätien ja enojen kesken oli aina jotain puuhaa ja leikkiä.

Eino päätyi rintamalla maatalon poikana hevosmieheksi ja tavalliseksi rivimieheksi. Hän oli Kannaksella pahoissa paikoissa, mutta säilyi vahingoittumattomana, ainakin ulkoisesti. Minä en muista, että Eino-pappa olisi puhunut sodasta juuri mitään. Muistan Einon sellaisena miehenä, joka vihelteli hiljaa tavalla, että hampaiden ja huulien välistä kuului enemmän hiljaista suhinaa kuin melodiaa. Se oli rauhoittavaa. Istuimme usein keinussa, kiukuttelemassa, niin kuin hän sanoi. Kesällä puutarhakeinussa ja muina aikoina sisällä, salissa kuten Rauha suureellisesti kutsui rintamamiestalon toista alakerran huonetta.

Keinuttelua tärkeämpää oli työnteko. Pappa otti meidät lapset, minut ja isosiskoni Sallan, mukaan navettaan ja kaikkiin töihin. Vasikkakarsinan kohdalla navetassa oli kapein kohta lehmien parren takana ja minua pelotti, että siitä kulkiessa joku lehmistä potkaisee. Einon varmat otteet eläinten kanssa sai pelon hälvenemään. Voin kuulla sen äänen korvissani, mikä tulee papan metallilapion raapiessa lehmänlantaa parren takana olevassa paskakaukalossa.

Parhaimpia muistoja on ehkä se, kun kävimme syöttämässä ja kantamassa vettä hiehoille, jotka olivat talosta kauempana Pienenpellon haassa. Sinne kuljettiin peltojen ja lyhyen metsätaipaleen läpi Mustaojan vartta. Vievän vesi oli kirkkaan mustaa, se tuli suolta. Pappa nyppi maasta ketunleipää maisteltavaksi ja auttoi nostamaan vettä ojasta hiehoille. Ämpäri oli tietenkin aivan liian painava, mutta Eino jaksoi odottaa.

Työnteon korostamisesta ja kuvailemastani papan hiljaisuudesta voisi kuvitella, että Eino oli vakava mies. Hän näytti meille miten paimenpojasta saa kunnon jytkyn: jos on saappaat jalassa, niin pitää toinen käsi laittaa maahan. Pienelläpellolla heinässä ollessamme hän laittoi pienen sammakon suuhunsa meitä huvittaakseen ja ehkä vähän pelotellakseenkin. Rauha-mamma kantoi pellolle eväät: kotikaljaa, maitoa tietysti ja voileipiä, joiden välissä oli paksut viipaleet lauantaimakkaraa. Se oli mamman itse leipomaa ruislimppua. Pellolta ei lähdetty ennen kuin työt oli tehty ja olisi mennyt aikaa hukkaan, jos välipalallekin olisi tultu taloon.

Työpäivän päätteeksi pappa avasi juhlallisesti makuukamarin kaapin oven ja ojensi sieltä kullekin lapselle yhden Marianne-karkin. Olimme pellolla nappulapoikina ja -tyttöinä. Jokaisen heinäseipään kohdalle heitimme niin monta poikkikapulaa, kuin seipäässä oli reikiä. Alimmaiseen reikään kapula, tai nappula, piti laittaa valmiiksi. Kapulat oli sullottu muoviseen rehusäkkiin, joka liukui kevyesti pitkin niitettyä pellonsänkeä. Kerran karkin sijaan Eino antoi minulle neljä markan rahaa. Se oli elämäni ensimmäinen palkka työstä. Palkkarahojen säilyttämistä varten hän antoi vielä pienen vanhan posan. Se on minulla vieläkin, pieni kurttuinen nahkainen posa. Se on varmasti ensimmäinen omistamani tavara, joka minulla vieläkin on. Olin ehkä neljän tai viiden vanha. Olin haljeta ylpeydestä, minulla oli omaa ansaitsemaani rahaa.

Eino-papan antama pörssi. Sentit uudempaa rekvisiittaa.

Papan hiljaisuuden rikkoivat vain äreät huomautukset isäni töistä. Eino oli kärsivällinen vain meidän lastenlasten kanssa. Eero oli matemaattisesti ja teknillisesti lahjakas, ehkä hän pyrki ratkaisemaan maatalon työt uusilla luovilla menetelmillä, jotka eivät vastanneet 30-luvun maatalousoppilaitoksen oppeja. Muiden asioihin ja tekemisiin Eino ei juuri puuttunut eikä varsinkaan Rauhan, vaikka syytä ehkä olisi ollutkin. Rauha oli topakka nainen ja jos hän ei ollut hyvällä tuulella, niin saattoi ladella vaatimuksia milloin mistäkin. Ehkä Eino siirsi Rauhan tyytymättömyyttä vanhimpaan poikaan. Eeron ei annettu lähteä opiskelemaan haluamaansa alaa, hänen kuuluisi auttaa talon töissä.

Miniä ei kuitenkaan halunnut maatalon emännäksi. Perhe muutti kaupunkiin, kun toinen lapsi oli syntymässä. Toinen lapsi olin minä. Talo oli hankittu Kouvolasta jo vuotta ennen kuin synnyin, mutta oli vuokralla että päästäisiin kuluissa tasan. Eero, Marjatta ja sisareni Salla asuivat äitini kotitalon vinttihuoneessa. Eevi-mummo hoiti sisartani, kun Marjatta oli töissä. Tuolloin äitiysloma oli vain kolmen kuukauden mittainen. Eevi oli hoitanut jo serkkuani kun hän oli pieni ja kun Marjatan perhe oli muuttanut Kouvolaan, hän päätti, että lapset saisivat pitää huolen lopuista lapsistaan. Kuitenkin, äitini sanoi, että Eevi oli ennen kuolemaansa kertonut, että kun hän sai minut syliinsä ensimmäisen kerran, niin se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Kaikki seuraavatkin lapsenlapset, minun serkukseni ja heidän lapsensa, saivat mummon rakkaudesta osansa.

Kun katselen kuvaa 60-70 –luvun taitteesta, missä olen Eeron sylissä, ajattelen että hän on ylpeä ja tyytyväinen. Oikean elämän mittapuut olivat jo käsillä. On vaimo, kaksi lasta, tytär ja poika, oma talo ja sittenkin suunnitelmia opinnoista. Mitä kaikkea hän suunnittelee pojan elämästä? Vai ajatteliko hän, että minun poikani saa olla kiinnostunut siitä, mistä hän itse haluaa ja rakentaa oman näköisensä elämän? Hän ei toimi niin kuin hänen omat vanhempansa. Hän ei arvostele pojan toimia eikä puutu jokaiseen asiaan. Tämä on varmasti omaa kuvitteluani, mutta näin käytännössä kuitenkin minun elämäni kohdalla tapahtui, ehkä äidin avustuksella.

Eero välitti perheestään huolehtimalla perheen toimeentulosta. Marjatta oli myös työssä ja yhdessä oli helppo vähentää asuntolainaa, joka muutenkin hupeni inflaation myötä. Myöhemmin, kun lapset olivat jo vähän isompia, mutta alakouluikäisiä, Eero sai työpaikan Porvoosta. Sopivaa kotia etsittiin uudelta paikkakunnalta, mutta jokin muuttopäätöksessä ei johtanut muuttoon. Päädyttiin isän sukkuloimiseen kahden paikan välillä. Isä oli paljon pois ja vaikka sitä ei huomannut enkä osaa edes itse sanoa, miltä se tuntui, kaipasin varmasti isän läsnäoloa.

Murrosiässä ainakin minä pidin suurta suuta, niin kuin tšekiksi sanotaan, vain isää kohtaan. Sille kenelle huudetaan, niin siltä halutaan huomiota. Kuka murrosikäinen osaisi sanoa, että pidä minusta kiinni? En tiedä mitä on tapahtumassa kehossani ja mielessäni. Tunnen muutokset, mutta haluanko niitä? Haluan niin paljon, mutta voin vielä niin vähän. Pidä minusta kiinni, ja samalla minun pitäisi oppia erillisyyttä. Mitä muuta sellaisesta voi seurata, kuin huutoa? Eero parka luuli, että lapset olivat vieraantuneet hänestä ja kääntyneet pois, kun asia oli päinvastoin, kaipasivat isän läsnäoloa. Koska isä on meidän perheessä se, joka sallii asioiden olla sellaisina kuin ne ovat. Onhan häntä ympäröineet vahvat naiset jotka tekevät juuri niin kuin haluavat. Siihen on vain sopeuduttava.

Lopulta kuitenkin muutimme Porvooseen. Isän selkä ei kestänyt pitkiä ajomatkoja ja päätös kypsyi sillä aikaa kun iskias oli naulinnut Eeron sänkyyn. Kun isä vietiin iskiaksen takia sairaalahoitoon, niin toinen ambulanssimiehistä liukastui portaissa. Portaat olivat kevättalven jäiset. Paarit putosivat ja isä niiden päällä jytkähti betoniportaille. Sen kauheampaa hetkeä ei ehkä ole vielä nähty. Ambulanssimieheltä murtui jalka, isältä kai lähti hetkeksi taju. Tämän episodin luonnollinen seuraus oli, että sisareni aloitti lukion Porvoossa ja minä aloitin syksyllä viimeisen peruskouluvuoteni Gammelbackan Ylä-asteella.

Kahdeksannen luokan jälkeen ajatukseni olivat niin omassa kehityksessäni ja muutoksissa, että vanhemmat katoavat kuvasta. Tietenkin he ovat siellä, ehkä vielä tärkeämmässä roolissa kun aiemmin, mutta katseeni kohdistui maailmaan ja toisaalta sisäänpäin. Aluksi tuntui yksinäiseltä ja epätoivoiselta. Epätoivoisuus taisi olla liioittelua. Ensimmäisen ysiluokan päivän jälkeen yritin sängyssä nukkumaan pannessa itkua, mutta huomasin, ettei minua oikeasti itkettänyt. Itkun tilalle tuli lievä hämmästys. Mitä nyt sitten?

Maineestaan huolimatta Gammelbackan koulussa oli hyvät ja innostavat opettajat. Oppiminen sujui mallikkaasti. Yksinäisyydessäni uppouduin enemmän kirjallisuuteen, mihin jo aikaisemmin olin tutustunut. Ja kasvavaan seksuaalisuuteeni. Uudella luokalla oli poikia, jotka kiinnostivat minua ja kuvittelin, miten voisin suudella heidän kanssaan tai pitäisimme vain kättä kädessä. En sen tarkemmin miettinyt, mitä nuo haaveet tarkoittavat. En kutsunut itseäni millään termeillä, vaikka selkeästi tunsin keihin tunnen vetoa. En tiennyt, että olisi mahdollista toteuttaa noita haaveita läheisyydestä saman ikäisen pojan tai miehen kanssa.

Luulen, että siitä asti tai ehkä jo varhemmin tunsin jossain sisimmässä, että minä teen kaiken juuri päinvastoin kuin pitäisi. Tai en edes tee, vaan asiat vaan tapahtuvat elämässäni eri tavalla kuin muilla ja se teki minut ulkopuoliseksi ja vaillinaiseksi. Lukiovuodet olivat vapauttavia, löysin oman kaveriporukan. Samalla tunsin aina olevani hieman ulkopuolinen. Jossain taustalla isä Eero kuitenkin sopeutui yhä uusiin uutisiin poikansa elämästä ja hyväksyi ne joka kerta. Tällaistakin elämä voi olla.

Se ei kuitenkaan riittänyt minulle itselleni. Jäin lapsen asemaan, miellyttämään kuviteltuja odotuksia siitä minkälaista minun elämäni pitäisi olla. En omissa keloissani tajunnut, että vanhemmillani on oma elämänsä. En minä ole sen keskipiste. Onko se ollut se tyhjä aukko, mikä on tuntunut koko elämän imevän voimani? Viimeinen uutinen, tosin vuosien kuluttua, oli pojan hivistä. Siitä on nyt ehkä viisi vuotta. Kun kerroin vanhemmilleni sairaudestani, säntäsi isä hakemaan halkoja. Ehkä hän ei halunnut näyttää tunteitaan tai sitten yllättävä asia täytyi purkaa toiminnaksi. Mutta hiv oli ehkä onnekkain asia, mitä minun elämässäni tapahtui. Se pakotti purkamaan kelat.

Ihmettelin aina, että miten näin työteliäistä isistä ja äideistä on voinut kasvaa mies, joka ei saa pitävää otetta työstä tai urasta, kuin minulta puuttuisi halu tai kyky muuttaa ajatukset teoiksi. Kun olin opiskellut jotain, saanut tutkinnonkin, vaihdoin äkisti alaa tai suuntaa. Kunnes tajusin, että minä olen tehnyt todella paljon työtä pelkästään sen eteen, että hyväksyn itseni. Synnyin Suomessa, jossa kaltaisteni ihmisten olemassa oleminen sellaisena kuin he ovat, oli laitonta. Laki muuttui toki vielä kun olin aivan pieni, mutta homoseksuaalisuus pysyi sairautena melkein oman aikuisen seksuaalisuuteni heräämiseen saakka. Voiko sellainen olla jättämättä jälkeä?

Moni asia tässä kirjoituksessa kuvastaa omaa tulkintaani asioista eivätkä kuvailemani henkilöt varmasti tunnistaisi ajatuksia omikseen. Tämä on minun oikeuteni rakentaa uudelleen elämäni perusta. Kertomus olikin minun eikä minun isoisän tai isän.  Vanhempieni ja esivanhempieni huomio ja aherrus on kohdistunut niihin asioihin, joita he ovat pitäneet tärkeinä: jokin maapala, talo, kunniallinen elämä, normien täyttäminen, tieto, asema yhteisössä ja niin edelleen. Se olen minä itse, joka olen jalostanut tämän omistautumisen ajatukseksi rakkaudesta. Silti olen vakuuttunut, että toimissaan ja perinnössään he ovat näyttäneet kuinka arvokas ja kaunis maailma on ja miten tärkeää on tulla toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että minulla on elämän perustana tällainen vahva sukupolvien ketju. Se on rakkautta.

Kohta meitä kolmea miestä ei ole enää kenenkään muistoissa. Einolla on toki muitakin jälkeläisiä, mutta silti hän jää unohduksiin, niin kuin me muut aikanaan. Hetkittäin tunnen tuskaa siitä, että minulla ei ole lasta. Ei ole ketään kenelle antaa tätä sukupolvien ketjun perintöä. Tai oikeastaan olla siirtämättä eteenpäin sitä tuskaa, vihaa ja ahdistusta, joka myös on polvesta polveen siirtynyt. Sekin päättyy minuun. Joka tapauksessa, halusin kertoa näistä kolmesta miehestä. Tällainen mies minä olen, minkälaisia miehiä ja naisia te olette?

 

EPILOGI
Viime viikolla mieheni veli oli käymässä meillä. Onneksi Pablo oli yhden illan pois ja saimme juteltua ilman isoveljen läsnäoloa elämästä, politiikasta ja monista kysymyksistä, jotka vaikuttavat meidän elämäämme. En tiedä mistä se tuli, mutta puheen arkinen taso oli pyyhkäisty sivuun ja tuntui, että saavutimme yhteyden.

Toivoin lapsena joskus pikkuveljeä. Nyt tunnen, että minä olen saanut sellaisen. Kun muistelen Einon ja hänen sisarustensa välistä kohtaamista, niin siinä sisarusten välisessä yhteydessä oli rakkautta. Perhepiiri laajenee ja elämään voi tulla yhä uusia merkityksellisiä ihmisiä. Minä täytän itseni kokoisen tilan maailmassa ja huomaan suureksi hämmästyksekseni, että se taitaa olla paljon suurempi mitä olin kuvitellut.

Epilogin epilogi (superlyhyt)
Kaivoin piirongin laatikosta papan lahjoittaman kukkaron esille. Kukkaron sisällä oli luokkakaverieni kuvia. Ne ovat neljänneltä tai viidenneltä luokalta. Yhdestä pojasta oli kaksi kuvaa, toinen selvästi alemmalta luokalta. Vietin Ollin kanssa usein iltapäivät joko meillä Kelotiellä tai heidän kotonaan. Hyppäsimme narua kahdestaan tai teimme läksyjä. Puhuimme ties mistä, en enää muista, mistä kymmenen-yhdentoista vanha Tapani puhui. Joskus Ollin äiti teki meille ruokaa. Marjatta oli usein pidempään töissä. Olli taitaa olla ensimmäinen poika, johon olin rakastunut.

Kategoria(t): Isien tarina | Kommentoi

Kehomaisemien maalari

Kun tein ensimmäisen näyttelyni töitä, puolisoni ehdotti minulle, että neljä elementtiä, joka oli näyttelyn teema, pitäisi olla aistittavissa koskettamalla ja tuntemalla. Tehtävä oli tuolloin liian vaikea, näyttelyn teokset olivat maalauksia ja veistoksia: vetosivat näköhavaintoon ja mieleen. Nämä kaksi kokemisen reittiä tuntuvat hallitsevan havaintomaailmaamme. Tässä yhteydessä ajattelen kaikki tekstit lyhyistä whatsup-viesteistä tieto- tai kaunokirjallisuuteen mielen ilmentyminä. Koulussa harjaannutaan kiinnittämään huomio näihin ja opetellaan asiasisältöjä. Kaikki se on hyvin tarpeellista. Samalla vähemmälle huomiolle jää suuri osa aistien maailmasta.
Miten tunnen maailman kehossani? Pinnan, jolla liikun, ihmiset jotka tapaan, ilman jota hengitän? Huomaanko niitä lainkaan? Tunnenko sen mitä tunnen vai ajattelenko sen mitä tunnen? Kokemukseni mukaan ajatuksilla voi ohjailla aistimista, oli se sitten fyysistä tai psyykkistä havainnointia. Itse asiassa niiden ero on melko häilyvä, mitä enemmän asiaa tarkastelee. Välittömämpään tuntemiseen ja kokemiseen pääsee hiljentämällä ajatusten virtaa. Apuvälineenä tähän hiljentymiseen voi käyttää hengitystä. Se on ainoa autonominen kehon toiminto, johon voi vaikuttaa välittömästi tietoisesti. Tietoista hengitystä harjoittelemalla oppii rauhoittamaan kehon ja siis aktivoimaan parasympaattisen hermoston. Lukemattomat itsehoito-oppaat tai youtubesta kuunneltavat harjoitteet voivat toimia apuvälineinä. Harjoitteleminen ei vaadi mitään erityistä. Oma keho riittää.
Ihmisen kosketusmaailmaa säätelevät kulttuuriset ja sosiaaliset rajoitukset; ketä saan koskettaa ja millä tavoin? Kenen sallin koskettaa minua? Saanko sellaisia kosketuksia, kuin kaipaan vai onko kosketusten maisema pelkkää kivierämaata? Tutkimusten mukaan lapsen aivot eivät kehity kunnolla, jos vauva ei saa inhimillistä kosketusta. Vauvojen kosketusmaailma lienee usein melko turvattu. Hoivavietti laukaisee halun pitää sylissä ja koskettaa elämän alun ihmettä. Aikuisena maisema voi olla karumpi. Seksuaalineuvojan koulutuksessa olen oppinut, että jos tällä hetkellä ei ole kumppania, jota koskettaa ja jolta saa kosketuksia, niin edelleen on tämä oma keho. Polveakin painetaan kädellä, jos on sen johonkin kolauttanut.
Näiden kosketusmaisemien pohtiminen ja maalaaminen ovat täyttäneet tämän vuoden ensimmäiset kuukaudet. Mietin, kuuluuko asian pohtiminen ollenkaan tähän blogiin, mutta olen liian laiska aloittaakseni uutta, ainakaan tässä vaiheessa. Kun opinnot eivät enää vaadi niin intensiivistä keskittymistä, niin ehkä tuntemukset saavat taas visuaalisen ilmiasun. Oman kehon, tai toisten kehon tunteminen ja tunnustaminen tuntuu tässä hetkessä paljon tärkeämmältä kuin antaa sille edes sanallista hahmoa. Jon Kabat-Zinn kirjoittaa kirjassa Kehon ja mielen viisaus, että kun harjoitamme kehomeditaatiota, otamme uudelleen haltuun kehon elävyyden sellaisena kuin se on. Hän selittää edelleen, että pidämme kehoa itsestään selvänä koska se on läpeensä tuttu. Yrittämättä muuttaa mitään lataamme kehon huomiollamme ja sen myötä arvostuksella ja rakkaudella. (s. 389).

tuntuma

Tarjan kiilapuiksi lahjoittama navetan ikkunan raami tuntuu karhealta käteen.

Kategoria(t): Päiväkirja | Kommentoi

Kehollisuus on avain tietoisuuteen

Syksyllä kokoonnuimme pienellä joukolla teeman taideryhmä alla. Ajatukseni oli pitää teema niin avoimena, että kohtaisimme taiteen itsensä, ilman mitään käsitteellisiä apuvälineitä, joita esimerkiksi taiteenhistoria tai kirjallisuustiede ovat. Osa ryhmän jäsenistä kertoi etukäteen, ettei tiedä mitään taiteesta. Se on hassu käsitys, kun mainokset, sosiaalinen media ja televisio muutamia mainitakseni tykittävät kuvallista viestintää tajuntaamme. Lisäksi me elämme tekstien maailmoissa, ei pelkästään kirjoitettujen tekstien, vaan myös erilaisten diskurssien maailmoissa. Eniten olemme sen tarinan lumoissa, jonka olemme muodostaneet itse itsestämme.

Miten voi palautua alkuasetuksiin ja nähdä taiteen sellaisena kuin se on, ilman käsitteellistä höpinää? Ryhmän jäsenillä oli hyviä ajatuksia ja tietoja eri taiteenlajeista. Kävimme näyttelyissä ja taideterapeutin työhuoneella. En osannut selittää pyrkimystäni ja niin kokoontumisista tuli hyvin avoimia keskustelutilaisuuksia, sinänsä hyviä, mutta niiden suunta oli toinen kuin olin ajatellut. Kun iskimme kädet maaliin Kirsin työhuoneella, olimme tarkoittamassani toimessa.

Avoimuudessa ja pyrkimyksessä on yhteensovittamaton ristiriita. Välittömästi pyrkimyksen tai päämäärän noustessa horisonttiin avoimuus katoaa. Silloin katse kohdistuu yhteen pisteeseen, juuri siihen päämäärään. Lähimmäs ajatustani pääsee, jos lähestyy taidetta kehon kautta, kehollisina aistimuksina. Kaikki sittenkin palautuu siihen, miten koemme asiat kehossamme ja myös se on suurien tulkintaeroavaisuuksien syynä yhtä paljon kuin aiemmat tiedot ja taidot taiteesta. Olisiko ryhmän kokoontumisissa pitänyt tehdä hengitys- ja rentoutumisharjoituksia? Hiljentyä puheen sijaan?

Olen kirjoittanut harvakseltaan blogia. Viimeisten postausten aiheet ovat olleet useimmin henkilökohtaisia kuin taiteeseen tai taiteen tekemiseen liittyviä. Kuvataiteen tekeminen on (jälleen kerran) ollut taka-alalla. Olen keskittynyt järjestötoimintaan ja sen myötä seksuaaliterveyden edistämiseen liittyviin kysymyksiin. Olisi tuntunut oudolta jakaa noita ajatuksia tässä blogissa, jonka teema on aivan eri. Vai onko se? Seksuaaliterveydessä ei ole kysymys sääntöluetteloista mitä saa tehdä ja mitä ei, vaan siitä, että jokaisella on oikeus ilmaista seksuaalisuuttaan sillä tavoin kuin se on itselleen luontevaa ja nautittavaa (ellei se loukkaa muita). Tämän voi yleistää muuhunkin tekemiseen, miksei taiteeseen. Taiteen tekemiseen ja tulkitsemiseen voi suhtautua niin kuin seksuaalisuuteen: sitä ei tehdä jonkin päämäärän saavuttamiseksi, vaan sen vuoksi että se on itsessään nautinnollista.

Taiteen yhteydessä puhutaan inspiraatiosta, nykyään muodikkaampi sana on ehkä flow. Flow`n mukaan pääsee vaikka sukkaa neulomalla. Kun huomio keskittyy tekemiseen tai sen kohteeseen tekijän minän sijaan, niin silloin on yhtä sen kohteen kanssa. Se on tila, jossa on ikään kuin astunut ulos itsestään. Tila pakenee määrittelyjä, vaikka lukemattomia oppaita on kirjoitettu sitä kuvaamaan.

Minun taiteen tekemiseni on ollut älyyn suuntautunutta ja käsitteellistä ilmaisevista elementeistä huolimatta. Tunnen, että käsitehetteikön läpi pääsee rämpimään vain keskittämällä huomio takaisin siihen kehoon, joka taiteen tekee. Suuntauduin mieltä kehittäviin harrastuksiin ja aineisiin jo pienenä koululaisena siitä onnettomasta syystä, etten koskaan ymmärtänyt minkään pelien sääntöjä. Onnetonta tämä oli siksi, että kaksi vuosikymmentä kului kuvitelmassa, että en pidä liikunnasta. Kaikkihan tietävät, että kun ulkoilee ja liikkuu, niin ajatus juoksee paremmin. Miksi en uskonut sitä? Koska luulin, että se on ikävää. Vasta kokemuksen kautta opin, että minä ja varsinkin kehoni nauttii liikkumisesta. Tuvasta ulos lähtemisen syyksi, niin kuin isäni yritti murrosiässä kehottaa, kun nenä oli kiinni dostojevskeissä, ei tarvita erityistä päämäärää.

Ihminen on kokonaisuus, joka voi hyvin vasta kun elämän eri osa-alueet ovat riittävässä tasapainossa. Henkilökohtaisten asioiden tuomisella blogiin olen kuvaillut sitä polkua, miten tunnen oppineeni niistä tavoista, miten reagoin elämän tapahtumiin. Tapojen taustalla on perhedynamiikka, joka on taas muovaantunut parisuhteissa ja ystävyyssuhteissa. Minun on täytynyt sylkäistä se ulos, ennen kuin voin vapaasti hengittää. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen olevani kotona maailmassa. Tunnen tekeväni sitä, mitä haluan tehdä ja että se mitä teen, haluaa minua. Keskeinen tekijä minulle on ollut kehon uudelleen löytäminen. Hullu ajatus, kun tajuaa, että se on ollut tässä koko ajan.

Kiehtovalta tuntuu myös se, että sellaiset kehon automaattiset toiminnot, kuten hengitys, ovat avain tietoiseen mieleen. Kysymys olenko se minä, joka hengitän vai tapahtuuko se minulle, saa pohtimaan mikä on tämä kokonaisuus, jota minä ja tuntemani ihmiset ovat tottuneet kutsumaan minun nimelläni. Tietoinen mieli on astunut ulos itsestään ja voi tarkastella ajatuksiaan ja jopa tunteitaan kuin sukkapuikkoa ja lankakerää. Se asia, jota haluan taiteilijana näyttää, kielenopettajana tai seksuaalineuvojana ohjata kokemaan, on vapaus, joka jokaisella on luottaa kykyihinsä ja toimia omaksi ja toisten hyväksi.

Kategoria(t): Oma taide, Tänään ajattelin | Avainsanat: , , | Kommentoi

Missä on rakkaus?

Ex-puolisoni ohjasi Kemin kaupunginteatteriin reilu kymmenen vuotta sitten Oliver! musikaalin. Ohjausta edeltäneen kesän lauleskelimme musikaalin lauluja, automatkat kuluivat usein erilaisten Oliver-tallenteiden parissa ja ikivihreät kappaleet piirtyivät muistiin. Jokin aika sitten kun kipuilin sitä, ettei rakastamani henkilö vastaa tunteisiini, lauloin jotain puuhastellessani Oliverin Missä on rakkaus? -kappaletta. Samalla satuin vilkaisemaan televisiopöydällä olevaa kuvaa isoäidistä kaksivuotias äitini sylissään. Siinähän se on! Minähän olen kokenut sen jo ”Who can tell me, where she may hide, must I travel far and wide?”

Se rakkaus, jota niin olen kaivannut, on sisäistettynä minussa itsessäni niistä läheisistä ja tuntemattomistakin ihmisistä, jotka ovat osoittaneet minulle rakkautta elämäni aikana. Kun tunnistan tämän, näen sitä joka puolella. Minun helpompi hengittää, ei tarvitse pyrkiä enää mihinkään, koska olen jo saanut kaiken mahdollisen. En tarvitse enää rakastamaani henkilöä täydentämään minua, koska minä olen täydellinen. Olisi tosin miellyttävää jakaa se ilo hänen kanssaan, mutta se on eri asia. Jos juuri hän ei ole juuri nyt valmis, ehkä joskus vielä tai sitten ei. Sillä aikaa jaan sen ilon muiden kanssa.

Samanlainen tunne minulla oli viettäessäni sisarentyttäreni kanssa hänen ensimmäistä koulupäiväänsä edeltäneen päivän. Leikimme hippaa, nauroimme paljon ja aika tuntui pysähtyneen yhdeksi hyvänolon hetkeksi. Päivän jälkeen päähäni jysähti, että siinä taisi olla elämäni onnellisin päivä. Enää ei tarvitse pinnistellä kauheasti kun paremmaksi tämä ei enää voi muuttua. Vaikka elämäni ei rakentunut siten, että minusta olisi tullut isä, niin ainakin yhden päivän sain olla joku tärkeä ihminen toiselle ihmisen alulle. Onko tarpeetonta sanoa, että noita onnellisia päiviä on seurannut sitten useita enkä enää osaa päättää mikä niistä on se kaikkein kaikkein?

Joulu on rakkausenergioiden aikaa. Niille, joilla on läheisiä ihmisiä, joiden kanssa sen hetket jakaa, se on hyvin rakasta aikaa. Niille, jotka viettävät sen yksin, se voi olla käänteisesti hyvin raskasta aikaa. Yksin, kaksin tai suuremmassa joukossa, aina on yksi joka on läsnä elämässäni. Se olen minä itse ja minä voin valita suhtaudunko itseeni lempeästi vai ankarasti.

Ensimmäistä kertaa eron jälkeen hankin itselleni joulukuusen. Kuuteen jouluun tässä tuvassa ei ole nähty tuota ilontuojaa. Huomasin, että erossa kaikki kynttiläsarjat ovat jääneet toiselle puolisolle, mutta näin sammutetuinkin lyhdyin puu levittää metsän tuoksua kotiini. Aattoyönä pieni kuusi seuranaan ihmisapina käyvät nukkumaan ja odottavat joulun ihmettä.

12313762_10153138945071916_6470360583434130096_n

Mukanani on aina sisarentyttäreni minulle piirtämä sydän, Eduskunnan kansalaisinfossa esittelin sen kuulijoille. Kuva Tani Simberg.

Kategoria(t): Päiväkirja | Kommentoi

Mamman maitokärryt

Sain äidiltäni lainaksi isoäidin isoisän kirjan, Leo Tolstoin Mikä on uskoni, Otavan kustantama vuonna 1907. Äiti oli hieman huolestunut, etten vain hävitä kirjaa tai vie sitä divariin. Pidän sitä kalleimpana aarteena enkä syö banaania sitä lukiessani niin kuin edellisen lainakirjan kanssa kävi kalpaten banaanitahrat lainauksen jälkisaatteena. Kirja on linkki ihailemani miehen ja esi-isän ajatteluun ja sieluun, ottaen huomioon sen aiheen. Tiedän, että Kajander-pappa oli ”tolstoilainen”, mitä ikinä se sitten hänelle on merkinnytkään.

Tässä pienessä kirjassa Leo Tolstoi pohtii kristinuskon ydinsanomaa. Hän kertoo, että Matteuksen evankeliumin se kohta, missä Jeesus kehottaa kääntämään toisen posken sille, joka lyö poskelle, muodostui käännekohdaksi hänen elämässään. Toden totta, niin kuin Tolstoi kirjoittaa, tuosta kohdasta jää mieleen jostain syystä vain toisen posken kääntäminen, mikä tuntuu täysin mahdottomalta vaatimukselta. Itse pääasia jää huomaamatta: ”älkää tehkö vastarintaa sille, joka tekee teille vääryyttä”. Se tarkoittaa sitä, että tietoinen mieli voi olla tyhjä tila, jossa toisen negatiiviset ajatukset tai teot tapahtuvat. Sieltä käsin voi rauhallisin mielin kertoa oman näkemyksensä asiasta, menemättä mukaan itse tunteeseen. Kehotus ei tarkoita alistumista väkivallanteolle, vaan olla tarttumatta itse tunteeseen.

Jaakko on ollut mielessäni esi-isistäni suurmiehenä ja saavuttamattomana esikuvana. Olihan hän Mustilan koulun johtokunnan puheenjohtaja muiden tärkeiden toimiensa ohella. Kerrotaan myös, että hän oli hyvin huumorintajuinen ja että hän pysähtyi juttelemaan jokaisen työmiehen kanssa. Hän oli pidetty tilanhoitaja. Tarkemmin ajatellen joka ikinen isä ja äiti on suurmies tai nainen omassa toimessaan. Kaikki eivät vain toimineet yhtä tietoisesti, kuin Jaakko. Tietoisuus saa toiminnan ja työn tuntumaan miellyttävältä askareelta. Muut ovat painaneet sisulla eteenpäin.

Isonkyrön Orisbergin koulussa oli muuten Z. Topelius ollut opettajana. Näin ei varmaan enää ollut Jaakon aikana, mutta ehkä koulussa oli tuon aikaisiin oloihin verrattuna erityisen kehittynyt pedagogiikan perinne. Isoäidin isän suvussa taas painettiin sisulla eteenpäin. Aiemmassa kirjoituksessani arvelin Edla-Marian, isoäidin isän isoäidin, pitkäikäisyyden salaisuudeksi rakkauden. Isoäiti kerran sanoi äidilleni, että ”siinä vasta oli ilkiä ihminen”. Kauniisti ilmaistuna ilkeys lienee sisukkuutta. Edla-Maria oli vanhoilla päivillään äidinäidin kotitalossa hoitamassa lapsia. Talonväen kanssa kerran taas riitauduttuaan hän nappasi rukin kainaloon ja lähti taittamaan jalan matkaa Villikkalasta Kimonkylään, mistä hän oli kotoisin. Elimäen Villikkalan kylästä on nykyteitäkin pitkin varmasti 30 kilometriä matkaa Kimonkylään. Edla-Maria pysähtyi Mustilassa Jaakon perheen luona vetämään henkeä. Siellä hän leppyi ja tuli takaisin Sihvolaan.

Kangasniemellä käydessämme kuulin isän tädiltä tarinan Rauha-mamman ensimmäisestä piikomispaikasta. Tympääntyneenä loputtomalta tuntuvan sisarusparven hoitamiseen palkatta, hän etsi pestin tarpeeksi kaukaa kotoa. Rauha oli nähnyt mikkeliläisessä lehdessä ilmoituksen ja sen perusteella hankkiutui maataloon Kouvolan kylään. Rauha lypsi talon lehmät kaukaisella niityllä ja ajoi tonkat talolle. Kerran tiellä oli koira. Hevonen säikähti koiraa ja pillastui. Kärryt menivät nurin. Rauha lensi päistikkaa pöpelikköön. Kaikki tonkat meni nurin ja maidot valui maahan. Mamma sai ruhjeita, mutta ei auttanut kuin tyynnytellä hevonen, korjata tonkat kärryyn ja jatkaa matkaa talolle. Siinä vasta sisukas nainen, Saara-täti päätti kertomuksen.

Saara-tädin kertomuksen myötä vasta kykenin näkemään ihmisen sen kuvan takaa, jonka olin muodostanut mammasta. Miksi mammasta ei saanut leikkikaveria kuten muista aikuisista? Hän ei vain tiennyt paremmasta eikä hänellä ollut aikaa tai mahdollisuutta ottaa selvää. Hänen tekemisensä oli sinnikkyydellä kyllästetty, mutta hieman ilotonta ja ei-niin-tietoista omista ja muiden tunteista. Lainatessani kirjan äitini oli selvästi huolestunut siitä, että alkaisin juoksennella ympäriinsä paljain jaloin, niin kuin kreivi Tolstoi teki viimeisinä päivinään. Kreivin ja minun välinen ero on se, että hän oli syntyessään suurmies. Minun sukupuussani on työtään rakkaudella ja sinnikkyydellä tekeviä tavallisia ihmisiä. Sellaisesta puusta omena ei pudotessaan vieri yhtä pitkälle kuin kreiviomena, alkaa vain elää oman näköistä elämää noiden samojen läheisten avustamana ja rinnalla.

Kategoria(t): Isien tarina | Avainsanat: , | Kommentoi

Alkupiste

Mistä jokin käyttäytymismalli kopioituu? Luulisin, että taustalla on toistuva tilanne ja miten se kohdataan. Muutaman vuoden takaisen parisuhdeterapian aikana kysyin terapeutilta, voiko yksittäinen tapahtuma varhaislapsuudessa synnyttää jonkin mallin. Hän oli sitä mieltä, ettei voi ainakaan tarkoittamassani tapauksessa, jossa minulta murtui sääriluu. Parisuhdeterapia keskittyi lähinnä tuohon hetkeen ja miten siinä pärjäisimme. Kysymys painui unhoon, mutta pulpahti uudelleen tajuntaani. Unohdimme pohtia sitä, mitä tapahtui sen jälkeen ja millainen yleinen elämäntilanne oli!

Jalka murtui pian sen jälkeen kun olin oppinut kävelemään. Olin hoidossa isovanhempien luona ja kompastuin. Isovanhemmat eivät hoksanneet, että jalassa oli jotain enemmän vialla. Voin kuvitella heitä tyynnyttelemässä itkevää lasta. Ei mitään hätää, pieni pipi vain ja kaikkea sen tapaista. Vasta kun vanhempani tulivat seuraavana päivänä hakemaan minua ja valitukseni jatkui, niin he ymmärsivät viedä minut lääkäriin, joka totesi sääriluun murtuman. Jalka laitettiin paikalleen ja lastoitettiin. Terapeutille osoittamani kysymyksen takana oli ajatus, että tuon tapahtuman seurauksena minun on vaikea ilmaista pahaa oloa. Sehän on hyödytöntä, kun kukaan ei kuitenkaan kuuntele. Tämän mallin alkuperä lienee kuitenkin yleisessä kulttuurissa.

Ratkaisevampaa ehkä on, mitä tapahtui sen jälkeen. Lastassa olevan jalan kanssa ei voinut kävellä. Olin varmaan jo aika painava paketti äidin kannettavaksi ja hänellä oli sisareni, ruuan laittaminen ja muut kotityöt hoidettavana. Pääsin isän syliin, ainakin valokuvista päätellen ja pitkäksi aikaa. Isä teki reissuhommia ja aloitteli opiskelua. Hän oli todennäköisesti paljon pois eivätkä tuohon aikaan isät muutenkaan ehkä hellineet poikia ylen määrin sylissä. Mahtoi olla ruhtinaallista olla kannettavana kuin Kiinan keisari, mutta ennen kaikkea pääsin kiinteään läheiseen kosketukseen isän kanssa. Uudelleen kävelemään opettelu viivästyi jalan parannuttua. Onko se hämmästyttävää?

Hankkiutumalla tarpeeksi suuriin vaikeuksiin pääsee lopulta kaipaamansa ihmisen syliin. Parisuhteissani olen sitten hankkiutunut pieniin ja suuriin vaikeuksiin ja pieni poika minussa on ihmetellyt, miksei minua otetakaan syliin kannettavaksi. Miksi myös ihastun sellaisiin kumppaneihin, jotka eivät usein ole valmiita jakamaan aikaansa minulle? Mitä torjuvammin joku suhtautuu, sitä kiihkeämmin haluan yhteyteen juuri tuon henkilön kanssa. Ja miten pelottavaa sen yhteyden menettäminen on!

Jos joku tällainen henkilö ihastuu vastavuoroisesti minuun ja alamme seurustella, niin väistämättä olemme ongelmissa. Yhteyden kadottamisen pelossa pyrin niin kiinteästi ja omat tarpeeni laiminlyöden olemaan yhdessä tuon kumppanin kanssa, että lopulta suhde muodostuu tukahduttavaksi vankilaksi molemmille osapuolille. Tietenkin myös kumppani tuo parisuhteemme näyttämölle omat haavansa, jotka odottavat tulla korjatuksi.

Tapahtumat ja taustat ovat ainakin totta. Jos seuraukset ovat edes pohdinnan suuntaisia, niin on vapauttavaa ymmärtää, etteivät ne ole kenenkään syytä, vaan silkkaa sattumaa. Elämä on sarja sattumanvaraisia tapahtumia. Niillä ei ole mitään salattua erityistä tarkoitusta. Eteemme avautuu erilaisia tilanteita ja ne jättävät meihin jälkensä. Käsittääkseni lapsiin jälki jää helpommin pysyväksi ohjelmoinniksi, käyttäytymismalliksi. Taistelu tuota ohjelmointia vastaan on hyödytöntä, mutta sen ymmärtäminen auttaa meitä suhtautumaan tunteisiin mielen tuotteina. Niillä voi olla vain vähän yhteyttä käsillä olevaan hetkeen.

Kategoria(t): Tänään ajattelin | Avainsanat: , | Kommentoi